Lapsen ratsastusharrastus – uhka vai iso uhka?

Äiti pliis pliis pliis, mennään heti huomenna uudestaan!! Lapsen silmät eivät ole loistaneet tähän malliin edes jouluaattoiltana. Se oli siis kerrasta ihan selvä peli: hevoskärpänen on puraissut ja pahemman kerran.
Äitini ja siskoni olivat luonamme Islannin-visiitillä tämän viikon. Lähdimme Reykjavikin humusta pariksi yöksi maaseutulomalle Etelä-Islantiin Hveragerdin kylään. Kävimme muun muassa ratsastamassa. Esikoinen tuli mukaan – ja se tuntui aluksi ihan kamalalta ajatukselta.
Olen itse kova hevosfani ja harrastan ratsastusta. Minähän työskentelenkin issikoiden parissa ja järjestän niitä jokakesäisiä hevosvaelluksia. Vietin lapsuuteni maalla, missä meillä oli poneja ja hevosia siitä asti kun olin täyttänyt 10 vuotta. Vietin kaiken vapaa-aikani tallilla. Ratsastin, harrastin ponikärryillä ajelua ja hoidin hevosia, yksin sekä yhdessä ystävieni ja siskojeni kanssa. Opin sietämään pitkiä koulu- ja työpäiviä ja ymmärsin hevostenhoidon myötä mitä vastuu ja sitoutuminen tarkoittavat (esimerkiksi sitä, että koulun jälkeen iltapäivisin ei katsottu Jyrkiä vaan siivottiin tallia ja rapsuteltiin poneja). Opin tulkitsemaan kaviokuumeet, ähkyt ja muut hevosaiheiset vaivat. 
Tiedän myös, että hevosten kanssa voi sattua kaikenlaisia pienempiä ja isompiakin haavereita. Luulenpa, että kaikki jotka ovat hevosten kanssa kauan puljanneet, tietävät tämän. Minulla on tuttuja, jotka ovat katkaisseet koipensa, osa on saanut aivotärähdyksen ja rikkoneet paikkansa joko ratsastusreissulla, ravihevosten kanssa ajelulla ollessa ja ihan vain hevosia hoitaessa. On minulla sellaisiakin tuttuja, jotka ovat menettäneet hevosonnettomuuksissa perheenjäsenensä. Yhden kerran pelastin vakavasti loukkaantuneen oman puolisoni koipiinsa kompastuneen, maahan kaatuneen hevosen alta. Se oli ihan hirveää.
Olen viettänyt hevosten kanssa niin paljon aikaa, että olen väkisinkin nähnyt sen harrastuksen vaarallisenkin puolen. On tullut nähtyä läheltä, miten paljon hevosten kanssa voi sattua ja tapahtua. Enimmäkseen hyvää ja ihanaa, mutta myös niitä läheltä piti -tilanteita ja toteutuneita haavereita.
Kun esikoinen tällä viikolla ilmoitti, että hänkin haluaisi tulla kokeilemaan kanssamme ratsastusta, jouduin vetämään syvään henkeä. Olin ehdottomasti sitä mieltä, että ei missään nimessä. Lapsi ei kuunnellut ajatuksiani. Hän halusi välttämättä päästä kokeilemaan. Edes tämän yhden kerran, äitiii. Pliiiis. 
Hevostilan ratsastusoppaamme lupautui taluttamaan esikoisen ratsua koko retken ajan. Hänen ei tarvitsisi kuin laittaa jalat jalustimiin ja pitää etukaaresta molemmin käsin kiinni.
Mutta niinhän siinä kävi, että lopulta myönnyin. Nielaisin kurkkuuni tarttuneen sydämen takaisin paikalleen ja päätin olla urhea.
Sitten mentiin. Esikoinen ryhmän kärjessä, ratsu turvallisesti oppaan käsihevosena. Itse etuilin omalla pollellani jonossa seuraavaksi. Kun noin kymmenennen kerran huutelin oman hevoseni selästä, että onkohan kaikki ok ja miltä nyt tuntuu, sain osakseni mulkaisun ja hampaiden välistä lausutun vienon toiveen. Voitko jo vihdoin lopettaa tuon kyselemisen ja olla hiljaa!
Haa. No lupasin yrittää. Hyvinhän se siis meni.
Kävelimme noin kymmenen hevosen letkassa pitkin joenrantaa, pellonpiennarta ja laavapellon keskelle raivattua hevospolkua. Pääosin käyntiä, mutta välillä vähän nopeamminkin. Töltissä lapsi hölskyi selässä ja kypärän alta pilkistävä ponnari heilui samaan tahtiin vaalean ratsun tuuhean hännän kanssa. Oikea, vasen, oikea, vasen, hiiohei. Kuulin, kuinka lapsi hymyili.
Tunninmittaisen retken jälkeen köpöttelimme takaisin tallinpihaan. Aurinko paistoi ja esikoisen naama loisti. Hän haluaisi heti mennä uudestaan. Pidempi retki! Oma hevonen! Oma kypärä ja ratsastussaappaat. Wohoo!
Kaikki meni hyvin. Oppaat olivat mukavia ja hevoset superrauhallisia turistipolleja. Vaikka retki sujui paremmin kuin osasin odottaa, silti minua kauhistutti vieläkin. Uskaltaisinko tulla lapsiseurassa uudestaan? Uskaltaisinko päästää häntä joskus hevosen kanssa yksin ratsastamaan? En todella tiedä, pystyisinkö siihen. Jos hevonen pillastuu? Tai heittää veivinsä kesken ravipätkän? Tai pukittaa lapsen alas? Jos ja jos ja jos.
Kertokaahan te, ratsastusta harrastavien lasten vanhemmat, minkälaisia fiiliksiä tämä laji teissä herättää? Kuinka handlaatte ne riskitilanteet, joita välttämättä tulee eteen kun hevosten kanssa viettää enemmän aikaa? Minkäikäisenä teidän lapset alkoivat harrastaa ratsastusta? Miten on mennyt? Ehkä hevoshullujen tyttöjen ja poikien vanhemmille on olemassa joku oma tukiryhmä. Saattaisin ehkä olla sellaisen tarpeessa. (Voitaisiin lähteä vaikka kimpassa rastsastamaan.)
Aiheet

Näitä luetaan

Satu Rämö

Contact / Yhteystiedot

Tietosuojaseloste

2024 © Satu Rämö