Mummoilu tekee gutaa

Mummona eläminen pidentää kuulemma ikää, parantaa elämänlaatua ja tekee elämästä kaikin puolin mukavaa. Tällaisia mummoenergiaan liittyviä juttuja olen huomannut viimeisen kuukauden aikana sosiaalisen median feedeissäni. En tiedä, yrittääkö universumi kertoa minulle jotain (olet akka vanhenemassa), vai liittyykö tämä isovanhemmuuden hehkutus jotenkin nyt siihen, kun päivähoitopalveluista ja vanhustenhuollosta leikataan (kato kyllä mummot hoitaa ja pitää ittensä virkeenä).

Tai sitten tässä ei olekaan mitään kettueläimen häntää, vaan se nyt vain on niin, että läsnäoleva mummous tekee ihmiselle hyvää. Ainakin jos tutkimustuloksia katsoo.

Yhden tutkimuksen mukaan lastenlasten hoitaminen tuo vanhuksille keskimäärin viisi elinvuotta lisää verrattuna niihin vanhuksiin, jotka eivät vietä paljoa aikaa lastenlasten seurassa (Sydney Morning Herald). Etelä-Koreassa tehdyn tutkimuksen mukaan lastenlasten kanssa läheisessä vuorovaikutuksessa olevat keskimäärin onnellisempia kuin muut vanhukset (Korea Herald). 
Kun katson omia ja puolisoni vanhempia – eli siis mummoja, jotka meillä vastaavat niistä isovanhempien rooleista – osoittavat mutu-havaintoni kyllä ihan samaan suuntaan. Näistä isovanhemmista on ihan parasta ikinä viettää aikaa lastenlasten kanssa. Oma mutsini asuu eri maassa kuin me, mutta aina Suomessa ollessamme hoitaa muksujamme enemmän kuin mielellään. Kaikki valokuvat, videopätkät ja instakuvat, mitä ehdin netin kautta eetteriin tuutata, ovat niitä mieleisimpiä lahjoja. Postitse lähetetyt piirustukset korjaavat koko potin.
Mieheni mutsi osallistuu arkeemme usein. Hän on jo lähempänä kahdeksaa- kuin seitsemääkymmentä, vaikka sitä ei kyllä koskaan uskoisi. Mamma näyttää kuusikymppiseltä varhaiseläkeläiseltä. Olemme moneen kertaan jauhaneet aiheesta, että jaksaako hän ihan oikeasti vielä hoitaa lapsia. Joka kerta saamme saman vastauksen. Tottakai jaksan, mitä muutakaan muka haluaisin tehdä. En mitään. Mätänisin tänne sisälle. Koska en missään nimessä halua mädättää anoppiani, hyödynnämme hänen lapsenvahtihalukkuuttaan usein. Siis lähes tulkoon joka päivä.
Olen muuten huomannut, että pienimmät lapsenlapset ovat vanhuksille, ainakin niille hiljaisemmille, mainio sosiaalisten suhteiden ylläpitäjä. Enkä nyt puhu vain siitä, että omia, eteisessä vilahtavia aikusia lapsiaan näkee useammin niiden kiikuttaessa jälkikasvuaan hoitoon vaan ylipäätään muitakin ihmisiä. Kun Islannin-mummolla on muksu mukana leikkipuistossa, kaupassa tai asuntolan yhteisissä tiloissa, tuntemattomat ihmiset tulevat herkemmin juttusille. Anopilla on uudessa osoitteessaan naapureina muitakin mummoja (ja vaareja toki myös), jotka vahtivat päivisin lapsenlapsiaan. Tämä lapsenhoitojengi hengailee melkein päivittäin yhdessä. Siinä samalla kun pikkulapset tottuvat muiden pienen lasten seuraan ennen päiväkodin aloitusta, saman asuntolan mummot ja papat tapaavat toisiaan ja juovat yhdessä kahvit. 
On jokseenkin liikuttavaa seurata näiden mummo- ja vaarikerhojen menoa ja nähdä ne viimeisiä aktiivisia vuosia elävät tyypit syöttämässä ja hoitamassa tyyppejä, jotka elävät sitä ensimmäistä omaa aktiivista vuottaan. Jos pitäisi yhdellä valokuvalla esittää sana elämä, se olisi otos tuon kahvipöydän ympäriltä.
Hyvässä mummosuhteessa ei ole muuten kyse vain mummojen hyvinvoinnista ja meidän vanhempien paremmin sujuvasta arjesta. Läheinen isovanhemmuussuhde tekee hyvää myös lapselle. Hyvä suhde isovanhempaan auttaa kuulemma lasta selviämään isoista vastoinkäymisistä paremmin ja se näkyy parempana koulumenestyksenä. 
Hämmentävin juttu tässä koko mummoilussa liittyy itseeni. Olen muuttunut.  Kääks! Kymmenen vuotta sitten en halunnut saada lapsia ollenkaan. Kolme vuotta esikoisen syntymän jälkeen olin varma, että toista lasta ei muuten tule. Niin varma, että julistin sitä jo täällä blogissakin. No niin, khah-khah. Niin se takki kahisee, kun se kääntyy. 
Nyt olen sitten yllättänyt itseni miettimästä tulevaisuutta. En kolmatta lasta, vaan sitä, että millaista se sitten on, kun noilla kahdella pätkällä on omia lapsia ja ne tulevat minulle ja ukolle hoitoon? Vähän salaa jo odotan sitä päivää, kun voin kaivaa esipaistetut korvapuustit pakkasesta ja uunin lämpiämistä venaillessa katselen huoneessa ympärilleni ja totean, että jos ei olisi minua, ei muuten olisi tässä huoneessa ketään muutakaan. Siinä mulla pitkän aikavälin tavoite. Sitä kohti, siis. 
Aiheet

Näitä luetaan

Satu Rämö

Contact / Yhteystiedot

Tietosuojaseloste

2024 © Satu Rämö