Viiden kilon ikuisuusprojekti

Olen tässä viimeisen vuoden aikana koittanut saada viimeistä viitta kiloa pois vyötäröltä ja pehvan päältä, jotta vanhat, raskautta ennen päälle sopineet vaatteet mahtuisivat jälleen ihan oikeasti päälle. Siis ilman, että ylin nappi jää aina auki ja kumartuessa puristaa suunnilleen jokaisesta paikasta navan ja polvien välisellä alueella.

En ainakaan yrittämisen puutteesta voi valittaa. Viisi liikuntakertaa viikossa ja suhteellisen terve ruokavalio.  En juo viikon aikana kolmea kaljaa enempää enkä polta. En osta karkkia enkä syö jäätelöä kuin ehkä – nooh – joku kerran viikossa. Kuntoni on noussut; jaksan hölkätä pidempään nyt kuin vuosi sitten. Pystyn tekemään kaikkia tavallisimpia liikuntaliikkeitä ja palaudun aika nopeasti.
Silti. Hohhoijaa, kun mitään ei tunnu tapahtuvan. Tai jos tapahtuu, se on niin hidasta, että sitä ei oikein edes huomaa ellei vedä vatsaa sisään. Ne viisi kiloa ovat takertuneet kiinni kuin kärpänen kärpäspaperiin ja sinnikäs ovikauppias eteisenovensuuhun. Miksi ne eivät tajua lähteä?
Liikunta on pirullisen hauskaa ja siitä tulee hyvä olo. Olen supertyytyväinen, että olen saanut järjestettyä kunnolla aikaa liikunnalle. Älkää siis ymmärtäkö tätä äninää väärin. Olen aivan yhtä onnellinen tässä tilassa kuin viisi kiloa painavampana tai kevyempänä. Mutta tilanne on  lievästi sanottuna ihmetyttänyt.
Tällä viikolla koin ahaa-elämyksen. Täällä wellness-lomalla laillistettu ravitsemusterapeutti ja terveystieteiden maisteri Hanna Partanen (joka on muuten ihan killerihyvä esiintyjä; jos joskus on mahdollisuus osallistua hänen luennolleen, suosittelen!!) piti todella mielenkiintoisen puheenvuoron syömisestä, ruoasta ja painonhallinnasta. Yksi esityksen slaideista painui erityisesti mieleeni.

Partanen siteerasi siinä erästä hyvin avartavaa tutkimusta. Tutkimuksen koehenkilöt söivät 1 000 ylimääräistä kaloria joka päivä 83 päivän ajan. Tutkittavan ryhmän jäsen lihoi tuona aikana keskimäärin 8,3 kiloa. Jännittävää olikin se, että porukan vähiten lihonneella paino nousi vain 4,3 kiloa ja eniten lihoneella 13,3 kiloa. Ero ääripäiden välillä oli siis 9 kiloa. Siis yhdeksän kappaletta litran kokoisia maitotölkkejä! Se ei ole ihan pieni määrä. 
Tutkimuksesta siis kävi ilmi, että meitä on moneen junaan. Niin sanottuja läpipaskojia, jotka eivät juuri liho vaikka söisi miten paljon, ja heitä (siis MEITÄ), joilla keho taas tuntuu varastoivan kaiken mahdollisen. Laihdutus ja painonhallinta ei siis todellakaan ole kaikille yhtä helppoa tai yhtä vaikeaa. Ei kyse ole aina pelkästään miinuskaloreist tai juoksulenkkien pituuksista. Siihen palettiin kuuluu niin paljon kaikkea muutakin levosta stressitasoihin ja henkisestä hyvinvoinnista ruokailutottumuksiin.
Ainakin geeneillä näyttäisi olevan jotain tekemistä asian kanssa, sillä tutkimuksessa kaksosilla lihominen oli hyvin samankaltaista.

Se pikkuruinen housujenmahtumisongelmani ydin ei siis välttämättä olekaan siinä, että minä urheilen tai syön jotenkin väärin. Karjalainen perimä on antanut lyhyen mutta vantteran ja vahvan varren. Tämän rungon palautumisessa raskauksien ja synnytysten jälkeen nyt vain menee vähän enemmän aikaa kuin jollain toisella. Niin se vaan on. Minun pitä vain malttaa. Mutta sehän ei haittaa, sillä liikkuminen on minusta hauskaa.
Päämääräni hikoilussa, hyppimisessä ja hengästymisessä on hyvä olo, ei kokoa pienemmät farkut. Jos farkut eivät ala mahtua, käyn sitten vaikka ostamassa uudet. Simple as that. Painonhallinta ei siis todellakaan ole vain “tahdon asia”.

Kuvat: kaksi alinta by Ömer Acar

Aiheet

Näitä luetaan

Satu Rämö

Contact / Yhteystiedot

Tietosuojaseloste

2024 © Satu Rämö