Kaksikielisen perheen kälätys

Perheemme on kaksikielinen. Puolisoni puhuu islantia, minä suomea ja lapset molempia.

Minä puhun lapsille jutellessa aina suomea. Miehen kanssa kahdestaan keskustelemme islanniksi. Mieheni puhuu lapsille tietysti islantia. Jos pälätämme nelistään, puhumme islantia – ja esikoinen korjaa väsymättä kielioppi- ja ääntämysvirheeni. Vahvimmassa asemassa ovat siis lapset: ne osaavat molempia kieliä yhtä hyvin.

Esikoinen puhuu ja vähitellen myös kirjoittaa ja lukee islantia ja suomea yhtä hyvin. Kirjoittamisessa ja lukemisessa eniten hankaluuksia aiheuttavat islannin ja suomen erilaiset ääntämyssäännöt.

Ai miksi (islanninkielinen) “sauma” lausutaan söima mutta (suomenkielinen) “sauma” lausutaan sauma?! Ei mitään järkeä!

Lohdutan lasta kertomalla, että ei siinä minunkaan mielestä ole mitään järkeä. Nuo säännöt nyt vaan pitää opetella erikseen. Että niin äitikin on joutunut tekemään.

Joo mä tiedän. Ja sä teet muuten aika paljon virheitä. Mutta hei isä ei osaa suomea ollenkaan! Käkäkäkäkä…

Tästä sutkautuksesta olen ihan hemmetin ylpeä: hän ymmärtää itsekin puhuvansa islantia paremmin kuin minä ja suomea paremmin kuin isänsä.

Haastattelin muutama vuosi sitten kaksikielisyyden tutkijaa siitä, miten monikielisessä perheessä olisi parasta toimia. Olen pyrkinyt noudattamaan hänen neuvojaan kaikki nämä vuodet ja näköjään ihan onnistuneesti. Peräänantamaton suomeksi puhuminen, muumien katselu, kirjainten opettelu ja naisporukkamme Suomen-lomat on palkittu. Olen yrittänyt pitää yllä suomen puhumista, suomeksi kirjoittamista ja suomen kuuntelua. Ilokseni huomaan, että olen saanut juuri sitä, mitä olen kylvänyt: Islannissa asuvat mutta sujuvasti suomen kieltä puhuvat kakarat.

Kuopuksen puhuminen rajoittuu vielä viiteen sanaan, mutta ajatellapa, että niistäkin on osa suomea ja osa islantia. Se on hurjan hienoa! Äiti tulee suomeksi, isi islanniksi (pabbi), mummo islanniksi (amma) ja kiitos islanniksi (takk). Viides sana on kätevä ja kansainvälinen ooohhohhhh, jonka voi tiputtaa minkä tahansa kieliseen keskusteluun missä kohtaa keskutelua tahansa.

Minä puhun islantia ihan, noh, tarpeeksi hyvin. En täydellisesti enkä ihan kaikkia sanoja ja nyansseja halliten, mutta suuni ei mene hämmästyksestä suppuun puhelinmyyjän soittaessa eikä enää edes verotoimistossa. Luen uutisia ja ymmärrän suurimman osan, mutta en kaikkea. En osaa vieläkään kiroilla uskottavasti vieraalla kielellä – enkä tiedä onko se edes mahdollista, koska v*ttu-p*rkeleen ylittänyttä voimakirosanaa ei kyllä ole. Parisuhde-islanti on välillä vähän niin ja näin, kun mennään kotitöistä ja roudaamiskuvioista astetta diipimpään keskusteluun, mutta siitäkin on näköjään jotenkin selvitty. (Kaksikielisestä parisuhteesta kirjoitin muuten tarkemmin täällä.)

Nelihenkisessä tiimissämme heikoimmalla oksalla istuu omaksikin harmikseen mies, joka ei ymmärrä suomea eikä osaa sitä oikein puhuakaan. En pidä sitä kovin isona juttuna, koska eihän hän ole Suomessa kovin pitkiä aikoja asunutkaan. Minun mielestäni kirjoista yksinään on kieltä vaikea opetella. Olen ainakin omalla kohdallani huomannut, että näin koululaisiän ylittäneenä uuden kielen oppiminen kunnolla on mahdollista vain, jos asun ja elän siinä ympäristössä, jonka kieltä opettelen.

Esikoinen on muuten ehtinyt jo siihen ikään, että kysymykset ja keskustelunavaukset alkavat olla aika kiinnostavia ja välillä vähän monimutkaisiakin. Joskus puolisoa selkeästi harmittaa, kun lapsi ei kysy häneltä (siis islanniksi) vaan minulta (suomeksi). Siinä tilanteessa toimitaan usein niin, että pyydämme lasta sanomaan saman islanniksi, että isäkin pääsisi mukaan keskusteluun. Toive huomioidaan – mutta ei kuitenkaan aina.

Esikoisella on nimittäin välillä mielessä asioita, jotka ovat juttuja vain äidille. Toki tavaraa on myös “isäjutut”-osioon, mutta jotta ne säilyisivät vain tyttären ja isän välisinä juttuina, ne pitää kertoa jossain muualla kuin kotona minun läsnäollessa. Jotta tasapaino esikoisen äidille tai isälle yksityisoikeudella jaettavien juttujen kesken säilyisi, yritämmekin säännöllisin väliajoin järjestää hetkiä ja retkiä, joihin minä en osallistu. Kiipeilyretkiä, telttailureissuja tai oleskelua kotona äidin ollessa työmatkalla.

Useimmiten keittiöstämme kuuluu kuitenkin hitonmoinen kälätys, joka keskeytyy yleensä siihen, kun jompi kumpi perheen aikuisista älähtää, että ei tajua nyt yhtään mitään, mistä täällä oikein puhutaan. Ja sitten se kälätys taas jatkuu.

Aiheet

Näitä luetaan

Satu Rämö

Contact / Yhteystiedot

Tietosuojaseloste

2024 © Satu Rämö