Saako lapsen huudattaa uneen?

Noh. Kello neljä heräsi lapsi. Ei siinä mitään, ei ole ensimmäinen kerta. Vaikka mörssäri nukkuu yleensä melko hyvin, eli iltakasista noin 11 tuntia, hän usein herää keskellä yötä pieneksi hetkeksi. Yeensä siksi, että tutti on tipahtanut tai hän on kääntyessään vahingossa läpsäissyt itseään omalla kädellään otsaan.

Mutta nytpä se ei nukahtanut uudestaan. Huusi vain. Ensin itkua, sitten karjuntaa ja loppuun sellaista maailmanlopun ölinää, joka muistuttaa t. rexin tunnereaktiota pesänaapurin viedessä sen eväät.

Yritin hyssytellä. Lauloin. Annoin vettä. Ei auttanut. Tunnin jälkeen annoin periksi ja annoin maitoa. Ei auttanut. Tulimme alakertaan rauhoittumaan, jotta kaikki muut heränneet pystyisivät nukahtamaan uudestaan. Yritin hyysätä tyyppiä matkarattaissa, joihin se yleensä nukahtaa. Eipä auttanut sekään.

Se ei hitto soikoon nukahtanut ollenkaan. Aamukuudelta kyllästyin odottamaan ja keitin aamupuurot. Sitten leikittiin, vaihdoin vaipan ja elettiin normaalia aamuohjelmaa noin kolme tuntia tavallista aikaisemmin. Yleensä mörssäri nukahtaa ekoille päikkäreille pari tuntia heräämisestä. Kun kello oli yhdeksän, heräämisestä oli kulunut viisi tuntia. Eikä se vieläkään suostunut nukahtamaan. Voi perseperseperse. Minua väsytti ihan hullun paljon ja junani olisi lähtenyt vartin päästä.

Soitin muutaman puhelun ja peruin päivän palaverit. ”Lapsi on sairaana”. No niin se kyllä olikin, mielisairaana. Hetkellinen toimintahäiriö. Vitutuspäivä. Mitä ikinä.

Puoli yhdentoista aikaan lapsi söi silmät punaisena lounasta ja syömisen jälkeen halusi leikkiä. Se nuokkui, mutta ei halunnut nukahtaa. Lopulta päätin, että nyt on pakko ottaa ne päiväunet tai koko päivä menee aivan umpisolmuun. Eikä vain mörssärin tai minun päivä, vaan kaikkien muidenkin, jotka täällä yhdessä yrittävät lomailla.

Annoin maitoa ja asettelin lapsen sänkyyn. Laitoin tutin suuhun ja unikaverin viereen. Kahden sekunnin kuluttua se nousi seisomaan ja jatkoi samaa ölinäänsä. Kovetin mieleni, poistuin ja laitoin oven kiinni.

Istuimme myöhäisellä aammiaisella keittiön pöydän ääressä kuopuksen karjuessa yläkerrassa. Päätin, että odotan vähän yli puoli tuntia ja jos se huutaa edelleen, käyn noukkimassa tyypin sängystä.

Huuto oli kamalaa kuunneltavaa. Äänihuulet olivat kovilla ja lopulta meuhkaaminen muuttui paljon tupakkaa ja viskiä nauttineen vanhan muijan köhinäksi. Oma oloni paahtoleipä kourassa tuntui epämukavalta, mutta odotin. Kello liikkui hitaasti.

Kun puoli tuntia oli tullut täyteen, se nukahti. Kolmen tunnin kuluttua tyyppi heräsi – vähän hyväntuulisempana, mutta kaikesta sekoilusta edelleen väsyneenä. Myöhemmin iltapäivällä se nukkui vielä toiset lyhyet päiväunet.

Esikoinen nukahti aina paremmin. Aina joku auttoi: maito, heijaus, laulu, kärsivällisyys. Mörssäri tempperamentteineen on näköjään toista maata. En tiedä, oliko huudattaminen oikein, mutta kun ei mikään muu auttanut. 

Tällaisina hetkinä muistuu taas niin rujosti mieleen se, että en voi sietää tätä kaoottista pikkulapsiaikaa, jolloin järjellä ei ratkaista yhtään mitään. Jos olisi olemassa pikakelausnappula kahden vuoden päähän, käyttäisin sitä epäröimättä.