Isovanhempi osana lapsiperhettä

Olen mielenkiinnolla seurannut tätä viime viikkoina vellonutta keskustelua isovanhemmista, heidän lapsistaan ja lapsenlapsistaan. On toisaalta pahasteltu sitä, että vanhemmat käyttävät omia vanhempiaan hyväksi ja kärräävät muksut sinne hoitoon harva se päivä, vaikka oikeasti mummo tai vaari ei ollenkaan jaksaisi. Sitten toisaalla ovat he, jotka haluaisivat edes nähdä lapsenlapsiaan, mutta eivät voi, koska lapset eivät salli vanhempiensa osallistuvan lastenlastensa arkeen.  Kamalaa.
Nämä kaksi kokemusta ovat ne tilanteen surkeat ääripäät, joista tuo ensiksi mainittu on vilahdellut satunnaisesti täällä omankin blogini kommenttiboksissa ja yleensä silloin, kun olen puhunut anoppini osallistumisesta perhearkemme pyörittämiseen. On vihjailtu, että käytämme anoppia vähän hyväksi, ja vähän kauhisteltu sitäkin, että miten vanha ihminen nyt jaksaa, ja on muistettu sanoa myös, että aika paljon aikaa lapsenne tuntuvat viettävän siellä mummolassa.
Noista väitteistä kolmas muuten pitää ihan paikkansakin: kuusivuotias esikoinen ja 10-kuukautta vanha mörssäri viettävät paljon aikaa mummolassa. Eikä tätä tapahdu ainoastaan erikoispäivinä jonkun pikaloman  tai vähän pidemmän reissun yhteydessä, vaan ihan tavallisena arkenakin: kuopus on anopilla päivähoidossa arkisin, esikoinen joskus päiväkodin jälkeen tai päiväkodin ollessa kiinni, joskus lapset ovat siellä hoidossa myös sairaana ja joskus yötäkin esimerkiksi silloin, kun molemmat olemme työmatkalla. 
Tiedän, että olemme pirun onnekkaita kun meillä on läheinen, joka on näin tavattoman paljon kiinni meidän arjessamme. Mutta hän tekee sen ihan omasta tahdostaan. En suostu lähtemään siitä oletukesta, että vanhat ihmiset eivät kehtaa puhua totta. Enhän ajattele niin nuoremmistakaan ihmisistä. Kun mieheni sanoo, että hän voi herätä yöitkuun vauvaa ruokkimaan, en ensimmäisenä ajattele, että jaksaako se tosiaan pitkän työpäivänsä jälkeen ihan oikeasti vai eikö se nyt vaan kehtaa sanoa, että mieluummin jatkaisi nukkumista. Mitä ihmeen kommunikointia ja yhdessäoloa sellainen olisi, jossa saisi jatkuvasti arvailla, mitä toinen itse asiassa mahtaakaan oikeasti tarkoittaa? Vanhoilla terveillä ihmisillä leikkaa ihan yhtä hyvin kuin meillä vähän nuoremmillakin terveillä ihmisillä ja jos haluamme, pystymme kyllä kommunikoimaan keskenämme.
Pakko kuitenkin myöntää, että olen kyllä itsekin sortunut tuohon jälkiarvailuun.
Viimeisen kuuden vuoden aikana olen kysynyt jo aivan liian monta kertaa, että jaksatko, että eihän tästä nyt vaan ole liikaa vaivaa. Enää en kysy, koska viimeisimmissä vastauksissa alkoi jo näkyä epäilys siitä, että enkö muka usko häntä kun hän sanoo. Että en kai vaan pidä häntä jotenkin höppänänä? Olen myös monta kertaa kysynyt anopilta, että tykkäisikö hän, jos hänellä olisi enemmän aikaa ihan vaan itselle. Vastaukseksi saan lähinnä kummastunutta ihmettelyä.
“Mitä ihmettä mä sitten tekisin?”
Mieleeni tulee joku sata ja yksi vaihtoehtoa uimahalleista kirjastoon ja ompelukerhoihin, kahvikutsuihin ja pitkiin päiväuniin, mutta eivät ne kuulemma ole hänelle yhtä tärkeitä kuin lapset. Ei hän halua juuri tehdä mitään muuta kuin viettää aikaa perheensä kanssa. Ja koska siinä perheessä on myös pieniä lapsia, hän luonnollisesti haluaa viettää myös paljon aikaa heidän kanssaan. Omaksi tärkeäksi ajaksi lasketaan vain käynti kerran kuussa kampaajalla ja kaksi kertaa viikossa vesijumpassa (mutta niin, sekin on jo aamukahdeksalta ja kestää vain tunnin, hän muistaa aina edellisenä iltana ilmoittaa…)
Ihailen tällaista omistautumista ja päämäärätietoista suhtautumista siihen, että tekee mitä haluaa. Samalla tiedostan, että hyödyn siitä itse törkeän paljon: anopin mieltymykset tuloutuvat sujuvana arkena meille kaikille. 
Kyse ei ole pelkästä lastenhoitoavusta. Ei anoppi ole mikään pikkuapulainen, joka hälyytetään apuun, kun arki on menossa raiteiltaan. Hän on osa meidän arkea, ja juuri se fakta tekee hänestäkin hänen omien sanojensa mukaan onnellisen. Hänelle on tärkeää saada olla lähellä perheitään. Hänellä on näet vankka mielipide siitä, että jos lapset vauvasta asti viihtyvät hänen luonaan, ne viihtyvät vielä teineinä ja aikuisinakin. Ja niinhän siinä on käynytkin: anopilla on todella läheiset suhteet kaikkiin lapsiinsa ja myös niihin pari vuosikymmentä vanhempiin lapsiin, joiden isä on anoppini edesmennyt aviopuoliso.  Myös nämä lapset – eli siis puolisoni puolisisarukset – kutsutaan joulupäivällisille, sukujuhliin. Ja kyllä: myös heidän lapsensa ja lapsenlapsensa ovat välillä anopin luona hoidossa.
Anoppi ei siis ole meidän luottolastenhoitaja vaan perheenjäsen, joka osallistuu arjen pyöritykseen olemalla lasten kanssa. Mummola on lapsenlapsille melkein kuin toinen koti. Siellä on leluja, tuttu ulkoleikkipaikka ja varavaatteita. Piirustusvälineet, kahdet rattaat ja syöttötuolit. Vaippoja, unirättejä, kuumemittari, vauvanruokaa, särkylääkettä, lastensamppoota, hammasharjat tahnoineen ja telkkari, josta näkee viikonloppuaamuisin lastenohjelmia. Ja ennen kaikkea: mummo, joka vie kävelylle, lintuja ruokkimaan ja kukkasia poimimaan ja joka väsymättömästi jaksaa aina kerta toisensa jälkeen selittää, missä paprikat kasvavat ja miksi puista tippuu syksyllä lehdet.
Homma toimii tietysti myös toiseen suuntaan: minä ja puolisoni ja hänen sisaruksensa puolisoineen teemme kaikki asioita, joita anoppi ei jaksa tai välttämättä osaa tehdä itse: vaihdamme lamput, maalaamme seinät, hankimme nettiyhteyden, kuljetamme tavaraa kaatopaikalle, autamme asunnonmyynnissä, uuden asunnon etsimisessä, otamme mukaan lomamatkoille ja kutsumme iltaisin syömään. Ja kaikkea muuta mahdollista.
Isovanhemman tai -vanhempien osallistuminen perhe-elämään ei siis tarkoita vain vastikkeetonta lastenhoitoa.  Tilannetta pitäisi katsoa laajakuvalinssillä. Tässä meidänkin järjestelyssä on pohjimmiltaan kyse siitä, että käsitämme perheen vähän isommassa mittakaavassa. 
Kun kaikki osallistuvat toistensa asioihin vähän tavallista enemmän, koko perhe voi paremmin ja kaikilla pää paremmassa kuosissa. Ei ole yksinäistä vanhuutta, ei arjen kuormittamia vanhempia vailla omaa vapaa-aikaa eikä lapsia joilla liian pitkiä päiväkotipäiviä. 
Eikä sen bonusydinperheenjäsenen ole pakko mummo, vaikka se meidän tarinassa onkin. Voisihan se olla yhtä lailla vaari, täti, serkku, sisarus, naapuri tai hyvä ystävä. Meillä olisi varmasti toinenkin bonusydinperheenjäsen, äitini, jos hän asuisi lähempänä.
Mikä tämän koko jutun pointti siis oli? No varmaankin se, että isovanhemmuuskeskustelussakin ääripäiden sijasta kannattaa katsoa sinne keskelle ja vähän enemmän ylös ja alas ja ennen kaikkea puhua ja kuunnella enemmän. Laajempi näkökulma ja avoin kommunikointi auttaa yllättävän moneen pattitilanteeseen ja ajatuslukkoon. Ei ole yhtä tapaa tehdä asioita oikein.
On olemassa erilaisia perheitä ja niistä moni pystyy olemaan onnellinen omalla tavallaan. Asiat ja ihmissuhteet voi hoitaa monella tavalla siten, että lopputulos on keskivertohyvä, ja joskus jopa melkein täydellinenkin. 
Valokuvat satunnaisia otoksia viime vuosien varsilta. Kuvat: Björgvin Hilmarsson
Aiheet

Näitä luetaan

Satu Rämö

Contact / Yhteystiedot

Tietosuojaseloste

2024 © Satu Rämö