Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

On olemassa myös sellaisia äitejä

Luen juuri aivan mahtavaa kirjaa – kirjoitan romaanista tarkemmin, kun olen saanut sen viimeisellä sivulle asti, mutta jo alku saa pysähtymään, miettimään ja vähän itkemäänkin. Katja kirjoitti Ina Westmanin esikoisromaanista Syliin pätevän jutun. Käykäähän katsomassa jo etukäteen, oma arvioni ilmestynee ensi viikolla.

”On kahdenlaisia äitejä, hän ajattelee. Niitä, jotka ovat melkein menettäneet vauvansa ja niitä, jotka eivät ole.”

Vanhemmuus on kuin uima-allas, johon pakko hypätä vaikka ei tiedä, onko vesi kuumaa vai kylmää tai osuuko otsa pohjaan.

Kirja kertoo äitiydestä, joka ei ole lifestylevalinta. Asioista, jotka eivät menneet niin kuin oli suunniteltu ja kohtaloista, joissa on menty vaikeimman kautta. Vaikka omat raskauteni menivät pikku kuopahdusta lukuunottamatta erinomaisesti ja synnytykset melko hyvin (koska olin synnyttämässä sairaalassa enkä esimerkiksi kotona), pystyn silti vähän hiffaamaan, mistä kirjan kertoja puhuu.

Omassa versiossani kuitenkin lisäisin tuohon äitiyden määritelmään vielä sen, että on olemassa myös sellaisia äitejä, joiden lapset elävät ja sellaisia, joiden eivät. Minun oma äitini kuuluu näihin molempiin ryhmiin. Olen nähnyt läheltä, mitä sellainen suru on, jonka lopullinen pohja ei välttämättä koskaan tule vastaan. Olin nimittäin itse viisivuotias, kun pikkuveljeni kuoli.

Vaikka en sen suuremmin pidä itseäni hengellisenä ihmisenä, on elämässäni yksi sattuma, joka tönäisi ja pysäytti. Mörssäri syntyi samana päivänä, kun veljeni kuoli, tasan kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Olen sen vaikean synnytyksen jälkeen usein miettinyt tuon kyseisen päivän tapahtumaketjua. Sitä, kuinka vauva syntyi hengettömänä ja aiheutti synnytyssalissa paniikin, kunnes sitten jostain tyhjästä sen keuhkot täyttyivät ilmasta ja se alkoi hengittää. Lääkärihän vauvan hengen pelasti, mutta vääjämättä sitä kuitenkin joskus ohikiitävänä hetkinä mietin, että olikohan apuna myös joku, joka juuri sinä päivänä vietti elämättömän elämänsä kolmekymppisiä.

Tämä on siis minulle se paikka, jossa realistin uskoni horjuu. Mutta se on ihan hyvä kohta horjua, joten antaa sen olla niin.

Minusta on muuten hienoa, että äitienpäivää edeltävänä päivänä vietettiin lapsettomien lauantaita. Koska mahtuuhan tähän porukkaan elävien lasten äitien, lapsensa menettäneiden äitien ja melkein lapsensa menettäneiden äitien lisäksi myös paljon heitä, jotka haluaisivat olla äitejä mutta eivät voi. Äitienpäivä ei siis ole kaikille asianosaisille pelkkä iloinen juhlapäivä. Kaikki kolhut eivät todellakaan vahvista. Elämään mahtuu myös paljon päiviä, jotka haluaisi vaihtaa pois. Ja viimeisenä: äitiys ei ole automaattinen lippu onneen.

Näistä hajanaisista ajatuksista huolimatta – tai ehkä juuri siksi – haluan toivoa kaikille iloista ja hyvää sunnuntaipäivää. Rapsutelkaahan toisianne.

20 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *