Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Ina Westman: Syliin

Elämäntilanteeseen nähden olen viime aikoina ehtinyt lukea ihan mukavasti kirjoja, noin kirjan viikossa tai kahdessa. Mutta olen siinä samalla pistänyt merkille, että olen kirjoittanut kaikista lukemistani kirjoista viime aikoina hyvin hintsusti tänne blogiin. Olen vähän arkaillut.

Vaikka toimittaja olenkin, en ole kulttuuritoimittaja saati kirjallisuuskriitikko. Tiedän vain niistä kirjoista, joita satun lukemaan. Opiskelin kyllä aikanaan kirjallisuutta yliopistolla, sain melkein kasaan kandin opinnot. Viihdyin kirjallisuudenluennoilla älyttömän hyvin. Oli mahtavaa kuunnella asiantuntijoiden juttuja suomalaisista kirjailijoista, kirjallisuudenlajeista ja erilaisista aikakausista. Mutta loppujen lopuksi se viimeinen motivaatiopirskahdus jäi puuttumaan. Rakastin kyllä lukemista ja edelleenkin rakastan, mutta en tuntenut suurta intohimoa kirjallisuutta kohtaan noin laajemmassa mielessä. On älytön määrä kirjallisuudenklassikoita, joita en ole koskaan lukenut. Enkä varmasti tunnista niistä suurta osaa edes nimeltä.

Siksi on tuntunut vähän vaikealta kirjoittaa kirjoista (tosin löytyyhän noita kirjajuttuja tästä blogista kirja ja Äiti lukee -tunnisteiden alta). Kun enhän minä mitään kritiikkejä osaa kirjoittaa, ja kirjoitettu teksti taas tuntuu kirjoista puhuessa niin painavalta, että sellainen ”musta tuntuu” ja ”mun mielestä” -tyyliset jutut ovat tuntuneet mulle itselleni hankalilta kirjoittaa.

Mutta sitten ratkaisin tämän ongelman! Tein nimittäin kirjajuttuvideon. Kun pälätän kirjasta kameralle, tuntuu kuin puhuisin siitä kiinnostuneelle kaverille. Ja senhän osaan! Kirjasta puhuminen ei tuntunut yhtä vakavalta kuin kirjasta kirjoittaminen. Itse asiassa tosi kivaa puhua kirjoista – kun suomalaisista kirjoista keskustelu suomeksi täällä Islannissa ei onnistu ihan kovin monissa yhteyksissä. Ja kun puhuu videolle, kukaan ei keskeytä 😀

Vapaamuotoiset kirjamonologini aloittaa Ina Westmanin Syliin (Kosmos), joka ilmestyi tänä keväänä. Se on loisteliaan helposti etenevää tekstiä suurista asioista. Kertomuksia siitä, miten vaikeista elämäntilanteista selvitään tai ei selvitä. Syliin kertoo äideistä, mutta se ei todellakaan ole yksiulotteisesti vain äitiyskirja – kuten ei Tuntematon sotilaskaan ole ”vain sotakirja”. Kovasti arvostamani kirjailija Miina Supinen sanoi Facebook-sivuillaan Inan kirjasta mainiosti:

”Ehkä jonakin päivänä synnytyksistä on yhtä luontevaa kirjoittaa kuin sodista. Mä aina ajattelen, että on hassua että niin monet naiset ovat käyneet kuoleman porteilla (oikeasti tai peloissaan) ja muutenkin sellaisen oudon ja eläimellisen prässin läpi, ja silti sitä ollaan ihan muina naisina. Jos sanoo että synnytys ja äitiys ovat muuttaneet naisen, niin sitä pidetään lähinnä epätoivottavana ilmiönä.”

Vahva lukusuositus! Katsokaa video, jos haluatte tietää enemmän.

7 Comments

  • Riikka

    Hei, oli jännä kuulla äänesi. Se mätsäsi sen kanssa miltä olin kuvitellutkin sinun kuulostavan. Ja kirja, kiinnostuin.

    • Satu Rämö

      Kiitos! On muuten jännä juttu, että oman äänen kuuleminen vaikka radiossa jälkeenpäin tuntuu todella oudolle. Että minä vai, kuulostan tuolta 😀

  • Elli

    Mä luin tän viime viikolla ja kirja oli kyllä vaikuttava kokemus myös näin lapsettomalle henkilölle. Ainut pieni miinus lievästä sekavuudesta, ihan joka kerta en ollut perillä kuka kirjan henkilöistä oli äänessä ja Miasta olisin halunnut tietää vähän enemmän… Mutta voin suositella myös lämpimästi!

    • Satu Rämö

      Mä luin tämän niin nopeasti (itse asiassa kahdelta istumalta joka on nykytilanteessa aika harvinaista herkkua) että pysyin kärryillä hyvin. Mutta pieni tauko lukemisessa olisi varmaan tarkoittanut pientä edellisen kertausta ennen eteenpäin siirtymistä. Kivaa kuulla, että säkin tykkäsit tästä!

  • Melina

    Kommentoin täällä taas jälkijunassa, mutta kiinnostuin tuosta äitiysloukosta; tarkoititko sillä ehkä sitä tunnetta, josta olet kirjoittanut esikoisen ollessa ihan pieni, kun oli fiilis, ettet pääse kotoa pois? Olen itse kotona kaksikuukautisen vauvan kanssa ja aluksi mulla oli tunne kuin häviäisin, kun en käy töissä (tykkään siis myös töistäni ihan älyttömästi). Nyt kun asiat vauvan kanssa tuntuu helpommalta ja pikkukaveri ottaa jo kontaktia, tunne oman elämän ulkopuolisuudesta on hävinnyt. Toki töihin paluu vuodenvaihteen jälkeen, kun mies jää kotiin tuntuu sekin edelleen kivalta. 😀

    Niin ja kiitos kivasta kirjan arvostelutavasta! Tää kirja on myös mun lukulistalla, oli kiva saada tietää siitä enemmän.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *