Kotiajatuksia Reykjavikin keskustasta

Remonttimme etenee. Lyhyt kertaus: asumme pienessä kolmiossa. Neljälle ihmiselle ja meidän kahden ihmisen kotitoimistolle (teemme kuitenkin töitä myös kotona) se on aivan liian vähän. Etenkin kun kylppäri on kooltaan kaksi neliötä ja eteisen lattiapinta-ala noin puolitoista. Säästimme muutaman vuoden käsirahaa varten, koska tiesimme että alakerran naapurimme laittaa kaksionsa jossain vaiheessa myyntiin. Saimme lainan pankista ja ostimme sen. Irtisanoimme vuodenvaihteessa alakerrassa asuvan vuokralaisen sopimuksen ja aiomme kesällä yhdistää nämä pikkuasunnot yhdeksi isommaksi koti-toimistoyhdistelmäksi.

Remontti. Kahdesta pienestä asunnosta yksi hieman tilavampi.
Nykyinen lastenhuone, tuleva työhhuone. Jihaa!
Mainitsin taannoin, että pyysimme arkkitehtiä tekemään meille alustavan suunnitelman siitä, kuinka muutokset kannattaisi tehdä. Muutamalla sadalla eurolla saimme kolme ideaa, joista valitsimme viime viikonloppuna yhden. Sen valitsemamme hän piirtää loppuun seuraavaa vaihetta varten.
Jo tässä alkumetreillä on käynyt selväksi, että asiantuntijan käyttäminen ihan pelkässä suunnittelussakin on ollut todella fiksua. Arkkitehti esimerkiksi bongasi kellarikerroksen pesutuvasta lattiapalkkien suunnan ja ehdottin sen pohjalta, että reikä lattiaan tehtäisiin palkkien välistä. Että ei tarvitse rakentaa kamalan paljoa uusia tukirakenteita lattiaa kannattelemaan. Hänellä oli myös idea siitä, miten kerrokset voi tarvittaessa sulkea ja saada takaisin kaksi pienempää asuntoa. Ihanan kustannustehokasta!
“Onhan tässä aika paljon hommaa, eikä se ole ihan ilmaista. Mutta talo on niin vanha ja kiva, että muutos kannattaa minun mielestäni tehdä. Ette te toista tällaista taloa löydä tältä alueelta ainakaan tässä markkinatilanteessa.”
Ne sanat halusinkin kuulla. Ajatusta kotimme sijainnista on nimittäin veivattu edes takaisin viimeiset pari vuotta lähes päivittäin. Ekonomi minussa alkaa olla sitä mieltä, että nyt lihoksi nämä keskustan kämpät tai ainakin toinen niistä, kun Reykjavikissa alkaa kiinteistökupla taas pullistella. Sitten muutettaisiin jonnekin 10 kilsan päähän lähiöön, josta saisi keskustan kaksion hinnalla ainakin kolmen makuuhuoneen kodin. Samalla voisi jättää toisen keskusta-asunnon itselle sijoituskämpäksi, vuokrata turisteille mehevään vuorokausihintaan Airbnb:ssä, maksaa lainoja pois ja vähentää työntekoa. (Yep, toteutuu varmaan näillä korkotasoilla, kun keskuspankin ohjauskorkokin on yli viisi prosenttia…)
Mutta kun tämä kaksoistutkintomieleni ei ole yhtään samaa mieltä. Tunteikas minäni nimittäin tykkää tästä talostamme ja rakastaa keskusta-asumista. Olkoonkin, että Reykjavikin keskusta on tämän meneillään olevan turistibuumin takia jo melkoisen täynnä hotelleja, turistibusseja, tyyppejä kameroineen ja katujen varret täyttävät sen toistakymmentä turistikrääsäkauppaa ja booking-officea. Olen joutunut rauhallista kahvilahetkeä etisessäni vaihtamaan suosikkikahvilaanikin, kun se edellinen, joka on tuossa ihan naapurissamme, on niin täynnä Islannista hurmaantuneita matkailijoita karttoineen, että hiljaista hetkeä siellä ei enää saa. Suurin osa tuttava- ja ystäväperheistämme on häipynyt 101:stä muille alueille tilan ja muiden houkutusten perässä. Mutta silti! Nuo eivät paina puntarissani yhtä paljoa kuin nämä seuraavat asiat.
Täällä keskustassa tunnen joka päivä merta ja vuoria katsoessani sen omituisen fiiliksen, että olen keskellä en yhtään mitään, täällä jääpalalla, Atlantin aalloissa, vailla naapurimaita ja raideyhteyksiä. Samaan aikaan olen keskellä kaikkea: kirjakauppoja, jäätelöbaaria, rautakauppaa ja päiväkotia. Tänään, itse asiassa juuri ennen kuin aloin kirjoittaa tätä postausta, käväisin kävellen ruokakaupassa, joka on auki joka päivä kello yhteentoista. Siis yhtä pitkään kuin kotikadun leffavuokraamo, jäätelöbaari ja snägäri. Naapuruston kolmee kirjakauppaa sulkevat tuntia aikaisemmin. Näen rivin kirjavanvärisiä omakotitaloja (ja okei, myös Dunkin Donitsin – kansainväliset roskaruokaketjut ovat rantautumassa Reykjavikin vanhaan keskustaankin, siinäkin yksi merkki paikallisen talouden nousukiidosta) parin kadun päässä voisin mennä baariin nauttimaan hyvän drinkin. Harvoin tätä optiota käytän, mutta ajatus teoreettisesta mahdollisuudesta kävellä 100 askelta lähitalon kivaan cocktailbaariin tuntuu hauskalta. Ja naapurustossamme on lähellä kolme kirjastoakin!
Reykjavik Roastersin uusi kahvila Brautarholtilla. Nykyinen suosikkini.
Kun menen illalla nukkumaan ja jätän ikkunan vähän raolleen, kuulen matkalaukkujen pyörien rauhallista murinaa, kun yölennolla tulleet britit vetävät niitä perässään majapaikkoihinsa. He ovat matkalla seikkailuun, ihanan hykerryttävää (vaikka he mölyävät suosikkikahvilassani, on silti kivaa, että heitä on täällä). Välillä yölläkin talomme ohi hurahtaa auto – kapean kadun ja monien hidasteiden takia onneksi aika maltillisella nopeudella. Auton lähenevä ja pian loittoneva ääni saattelee minut monena iltana uneen.
Ja sitten yksi pieni hassu juttu, nimittäin turvallisuudentunne. Tunnen oloni turvalliseksi kaupungin keskustassa. Pelkään enemmän hiljaisuutta ja pimeää kuin kaupungin taustaääniä. Minua häiritsee enemmän tie, jolla ei ole katuvaloja, kuin katuvalo, joka paistaa suoraan makuuhuoneeseen. Tiedän, että jos nyt taloon hyökkäisi joukko hulluja sekopäitä (ei ole kovin todennäköistä, mutta noin äärimmäisenä skenaariona), voisin huutaa apua ja ainakin neljä naapuria kuulisi sen. Jos asuisin isossa kivitalossa jossain keskellä luonnon hiljaisuutta, kukaan ei kuulisi huutojani. Tiedän, että todennäköisempää on jäädä auton alle kuin joutua tällaisen täysin mielivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi täällä “muumilaaksossa”, mutta ei tällä turvallisuudentunteella järjen kanssa mitään tekemistä olekaan.
Tähän meidän korttelien hippitaloon on avattu leipomo. Ihanaa!
Eli mitäpä seuraavaksi? Odottelemme arkkitehdin lopullista suunnitelmapiirrosta ja lähdemme se kourassa moikkaamaan rakennusinsinööriä. Jotta voimme tehdä haluamamme muutokset kämppään, meidän pitää rikkoa kantavaa seinää sisältä yhdestä paikkaa, tehdä ovenkokoinen reikä ulkoseinään ja posauttaa osa lattiasta pois paikaltaan. Jonkun, joka tajuaa kannattavuuslaskelmien päälle, on hyväksyttävä suunnitelmamme, että voimme hakea muutoksille rakennuslupaa. 
Jos tässä nyt sattuisi käymään niin, että muutoksia ei pystyttäisi rakenteellisista syistä tekemään tai se tulisikin ihan julmetun kalliksi eikä kerroksia näin ollen voisi yhdistää, edessä olisi muutto. Kannattaahan siihenkin ajatukseen jo varmuuden vuoksi hieman totutella. Eiköhän siellä ydinkeskustan reuna-alueiltakin – tai lähiöstä – löydy jotain hyviä syitä viihtyä. Kai? Kertokaahan!
Aiheet

Näitä luetaan

Satu Rämö

Contact / Yhteystiedot

Tietosuojaseloste

2024 © Satu Rämö