Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Miksi meille ei tule lemmikkieläintä?

Tämän postauksen saisi tiivistettyä yhteen virkkeeseen: Koska en jaksa sellaisia hoitaa ja koska en näe, miten jäisin eläimen omistamisesta henkisesti plussalle.

Olet kyllä suloinen, mutta luojan kiitos että et ole oma. En jaksaisi päivittäin sun kakkojas hiekasta kaivella.
En halua sitoutua ulkoiluttamiseen, ruokkimiseen, vitamiinien mittaamiseen, eläinlääkärillä ravaamiseen tai kissanhiekkapussien kaupasta raahaamiseen. En halua, että kodissamme säntäilee kukaan koko elämäänsä. (Lapset säntäilevät, mutta sen kestän, koska tiedän sen olevan vaihe. Mutta mä en halua olohuoneeseeni sellaista, joka jahtaa omaa häntäänsä vielä toisella vuosikymmenellä.). En halua yhtään ylimääräistä syytä herätä. En halua kynsiä aamulla mahaani, kissankarvoja tyynylle tai pissalätäkköä ulko-oven eteen. Säännöllisen urheiluannoksenkin nautin mieluummin silloin kun se mulle sopii. En silloin kun koiralla on pissahätä.
Kuulostankohan nyt vähän negatiiviselta? Uskokaa pois, olen oikeasti todella eläinrakas. Tykkään rapsutella koiria, silitellä kissoja ja taputella hevosia. Ratsastaminen on huippuhauskaa ja haaveilen eläinsafareista. Ehkä mulla on vielä joskus aikaa ja rahaa toteuttaa upea safari jossain Botswanan heinikossa. Toivon, että joku kesä pääsisin osallistumaan yhdelle maailman eksoottisimmista eläinretkistä:  karhusafarille tiirailemaan karhuja niiden luonnolliseen elinympäristöön Itä-Suomeen.
Epäilevä asenteeni lemmikkieläimiä kohtaan perustuu mittavaan käytännön kokemukseen. Tiedän, kuinka paljon eläinten hoitamisessa on työtä ja miten paljon aikaa, rahaa ja hermoja se vie. Olen nimittäin asunut lapsuuteni maalla. Kymmenvuotiaasta seitsemäntoistavuotiaaksi asti kävin koulua ja
– harjasin hevosia
– siivosin karsinoita
– ulkoilutin koiria
– juoksin kaniaitauksesta karannutta kania kiinni, jotta koira ei söisi sitä
– yritin pysyä shettiksen selässä (mikä on melkein yhtä vaikeaa kuin matolääkitä kissaa)
– ruokin kaneja
– putsasin koirankakkoja
– siivosin karsinoita
– kannoin poneille vettä
– pystytin hevosaitauksia
– tyhjensin hevosaitauksia
– ladoin heinäppaleja
– siivosin karsinoita
– vuolin kavioita
– sain mustelmia ja sähkösokkihoitoa (suolakivet, shettikset ja sähkölaitumet)
– pesin poneja täishamppoolla
– kannoin ja pinosin Hankkian rehusäkkejä
– siivosin karsinoita
Islanninhevoset <3 Mutta yhtäkään en omista enkä aio ostaa.
Heräsin joka aamu ennen kouluunlähtöä tuntia aikaisemmin, että ehtisin hoitaa tallissa aamutoimet ennen koulubussin tuloa. Koulusta tulin suoraan kotiin, vaihdoin vaatteet ja menin talliin. Televisiosta tuli kuulemma silloin 1990-luvun alussa joku Jyrki, mutta enhän minä sitä koskaan nähnyt, koska olin tallissa keltaisessa toppahaalarissa.
Noista vuosista on jäänyt myös paljon tajuttoman hyviä muistoja: syksyisiä maastovaelluksia metsässä, poninuittoa kesällä järvessä, varsojen syntymät ja tallin pikkujoulut, jotka järjestettiin joka vuosi siskojen ja tallikavereiden kanssa. Nuo tekemisentäyteiset vuodet ovat varmasti vaikuttaneet hyvin paljon myös siihen, miten suhtaudun työntekoon ja vastuun ottamiseen. Mikään kun ei tule valmiiksi, jos ei sitä tee. Pulinat pois, ja talikko käteen! Se että ei viitsi, ei ole syy olla tekemättä. Jos aina jättäisi kesken, kun ”ei oikein jaksaisi”, mikään homma ei koskaan valmistuisi. Talkoohenkeä, perkele! Ei se lantakasa itsestään ulos kävele. Sekään ei kelpaa tekosyyksi, ettei osaa. Aika monta asiaa voi nimittäin opetella tekemään. Jos ei tiedä, voi päätellä, kysyä kokeneemmilta ja lukea kirjoista. Kirjasta Terve ja sairas hevonen olen löytänyt ratkaisun aika moneen kinkkiseen kysymykseen. Tuo kirja taitaa muuten vieläkin olla jossain pahvilaatikon pohjalla reykjavikilaisessa autotallissa…
Ponitallivuodet kylvivät myös jonkinsortin yrittämisen siemenen. Aloin tienata noina vuosina ensimmäisen kerran omaa rahaa. Järjestin ponitalutusratsastusta lapsille. Puolituntinen maksoi viisi markkaa, tunti kympin. Yhden kesän aikana sain haalittua kasaan melkein tonnin. Arvatkaa vaan, mitä sillä rahalla tein? No ostin tietysti pari hauskanväristä loimea lemmikkiponeille. Kartutin noina vuosina hyvin avokätisesti Forssan ainoan lemmikkieläinkaupan, Tropiikin Linnun ja Kalan, liikevaihtoa.  Mikään ei ollut siihen aikaan onnistuneempi hankinta, kuin uusi, neonpunainen riimunnaru.
Tässähän omia varhaisvuosia muistellessaanhan ihan innostuu! Nyt tipahti nimittäin yhtäkkiä mieleen, että se vaaleanpunainen riimunnaru oli punottu. Oli tärkeää, että se oli punottu eikä ommeltu. Varmaankin siksi, että jossain Merja Jalon kirjassa Kikka osti samanlaisia.
Olet ihana – mutta onneksi et oma. Koska en jaksaisi sua ulkoiluttaa kuitenkaan.
Elämä oli siis pelkkää eläintä. Poneja, kissoja, kaneja, koiria, hevosia, lampaita. Oli meillä kerran kilikin. 
Jälkikäteen huomasin, että noina vuosina tuli eläinkiintiö täyteen. Silloin ei väsyttänyt, mutta nyt väsyttää pelkkä ajatuskin karvaisesta oliosta, joka ei koskaan opi puhumaan. Niin kivaa ja opettavaista kun se eläinten hoitaminen olikin, nyt tiedän, että ei enää koskaan samaa nakkia uudestaan. Jos muksut haluvat joskus omia hevosia, ne saavat tehdä tallityttöinä hommia jonkun muun tallissa. He saavat kernaasti ulkoiluttaa naapuruston koiria ja ottaa vastuuta osa-aikaisina kissavahteina. Mutta sitä riskiä en ota, että eläimen ylläpito ja hoito kaatuisivat minun laariin. Olen jo osani tehnyt.
Loppuun sopinee pieni myönnytys, joka kyllä vesittää tuon otsikon sisältämän lupauksen. Meillä nimittäin on lemmikkieläin. Puolustukseksi sanon, että siitä ei lähde ääntä, karvoja eikä tuoksuja. Se on kala. Yksi kala.  Ja se tuli meille sillä ehdolla, että mun ei tarvitse muistaa ruokkia sitä, pestä sen ammetta tai hankkia hoitajaa, kun lähdemme yhtä vuorokautta pidemmäksi ajaksi pois kotoa. Kala kulhoineen on hyllyssämme nyt toista vuotta ja edelleen hengissä. Onneksi puolisoon voi luottaa tässäkin asiassa.
Peukalonkokoinen poikkeus.

69 Comments

  • Katju

    Mä kokeilin undulaatteja ja kaloja lapsena mutta koirat on ollu aina mun juttu. Jo pikkulikasta olin kenneltyttönä ja juoksin koiranäyttelyissä handlerinna sekä toimistijana. Juu. En mä vois koiratta olla. Muutama vuosi oli taukoa 6 vuottta sitten enkä enää tajua miksi. Toi labbis on ihan paras kaveri. Pakottaa mut ulos kelillä kuin kelillä. MMuuten mä vaan oisin keinutuolissa neulomassa. Kun tytöt rupee koiraa hinkumaan niin ei muuta kuin naapureiden ovikelloja soittamaan ja ulkoiluttamaan koiria. Mä tein niin ennen kuin sain oman koiran. Kummallista ettei kukaan oo tullu kysymään Muppea ulos.

  • Anonyymi

    Aivan sama juttu minulla, ja olen vieläpä hyvinkin eläinrakas entinen koiranomistaja. Asuin silloin omakotitalossa, ja koiran saattoi laskea ovesta ulos itsekseen takametsään tarpeilleen, kerran päivässä käytiin pidemmällä lenkillä. Nyt kerrostalossa ei tulisi mieleenikään hankkia eläintä, ja pienen lapsen kanssa arki on tarpeeksi täyttä ilman eläimiä.

    • Satu Rämö

      Kyllä. Mä unohdin tuosta listasta vielä sen, että koska asumme kaupungin keskustassa. Kyllähän täällä paljojn ihmisillä on esim kissoja jotka saa kulkea vapaana kadulla (musta se on hauskaa kun ne välillä tuolla meidänkin pihalla möyrii), mutta en kestä sitä sydämentykytystä pelosta, että ne jäävät auton alle.

  • Jepa

    Samoilla linjoilla kanssasi. Mun mielestä eläinrakkaus ja eläimen omistaminen eivät ole synonyymejä. Ei mun tartte ottaa lemmikkiä todistellakseni eläinrakkauttani. Joissain tilanteissa eläimen omistaminen on jopa arveluttavaa – ajatellaanpa vaikka ylijalostettuja koirarotuja, jotka tukehtuvat omaan naamaansa tai muuten kärsivät jalostuksen "antimista". Mun mielestä sellaisen eläimen hankkiminen vain ylläpitää sairaan jalostuksen jatkamista ja on näin kaukana eläinrakkaudesta. Mutta on mullakin ollut koira (tai siis perheessämme, kun olin itse lapsi), ja se oli suloisin ikinä, mutta olihan siitä paljon vaivaakin. Näin aikuisena, paljon reissaavana ja paljon töissä ja muualla kodin ulkopuolella aikaa viettävänä, lemmikin ottaminen toisi mukanaan vain turhaa stressiä ja rajoittaisi elämää. En haluaisi, että lemmikkini joutuu olemaan paljon yksin, joten parempi jättää lemmikkien omistaminen muille.

    • Satu Rämö

      Jep, mekin ollaan niin paljon poissa että lemmikkieläimen kanssa olisi tosi vaikeaa. Kesäisin muutama viikko Suomessa plus satunnaisest muut reissut. Eikä sitä koiraa vaikkapa voi oikein ottaa Islannista mukaan Suomeen ja tuoda sitä sitten takaisin loman jälkeen, koska ne joutuu rajalla täällä päässä pitkäksi aikaa karenssiin.

  • Laura Jalonen

    Mä jotenki annoin vahingossa miehelle periksi ja meille tuli koira viime keväänä, vaikka vannoin edellisen jälkeen ettei pitkään aikaan kiitos.

    Me ei reissata tms että koira ois esteenä, mutta mä vihaan sitä koiran sähläystä ja sotkua ja hajua kotona.

    Kissakin on mutta siitä ei niin ole harmia, kunhan päästää pihalle juoksemaan ja laittaa ruokaa kuppiin (asutaan maalla). Tosin kissan pissat vieraspetissä jne on kyllä meinannut aiheuttaa pari kertaa kissan muuttumisen kintaiksi.

    Mutta on noista suunnattomasti iloa muksuille.

  • Mumrik

    Mä mietin tekstin alkua lukiessani, että olenkohan mä oikeasti sä. Sitten pääsin ponitallikohtaan ja totesin, että en ole, mutta alku on ihan suoraan mun ajatuksista 😀

  • Elena_

    Todellakin toivon, että tuo kuva tuosta kalasta EI ole teidän kala. Koska kalakin on tunteva eläin ja tarvitsee asiallisen elinympäristön ja malja ei ole sellainen.

    • Satu Rämö

      On se meidän kala. Ostimme islantilaisesta eläinkaupasta ja siellä nimenomaan kysyimme, että voiko sitä muka pitää maljassa (koska muistan että on ollut puhetta erinäisis yhteyksissä että malja ei ole kalan paikka). Myyjät vakuuttivat että vain tälle kalalajille se on ok, mutta ei muille myynnissä oleville kaloille. Samaa ovat sanoneet myös muille, oon nähnyt näitä kalamaljoja täällä Islannissa muutamissa kodeissa.

      Mä en ole kala-asiantuntija, joten uskoin sitten myyjää, joka vaikutti kyllä asialliselta tyypiltä. Mutta onkohan se nyt sitten antanut meille väärää tietoa… : /

    • Anonyymi

      Oon itse huomannut, että täällä Suomessa osa eläinkaupoista myy melkein ihan mitä tahansa ihan kenelle tahansa, kunhan myyntiä vaan tulee. Suomessa en kalamaljoja kyllä muista ikinä edes nähneeni. Se yksi pienikin kala vaatii kunnollisen kokoisen altaan jossa on riittävä suodatus, muutamia kasveja ja piilopaikkoja, jotta elinympäristö on mielekäs. Enkä usko että tuo lisäisi hoidon vaativuutta yhtään, itselläni menee 130 litraisen altaan hoitoon noin tunti viikossa.

      Ja tämä ei nyt ollut mikään saarnaava kommentti, vaan enemmänkin sellainen ystävällinen neuvo, että eläinkaupan myyjiä ei kannata sokeasti uskoa vaan vähän perehtyä itsekin asiaan, elävästä eläimestä kun on kuitenkin kyse. Nykyään kun se on -kiitos googlen- hyvin helppoa ja nopeaa! Luulen myös, että siitä kalasta on myös ihmisille enemmän iloa jos se tekee muutakin kuin ui apaattisena ympyrää pienessä maljassa. 🙂

    • Anonyymi

      Minäkään en halua saarnata, koska jos ei tiedä niin ei tiedä ja siitä ei voi ketään syyttää. Korkeintaan eläinkaupanmyyjää tässä tapauksessa, että kehtaa enää 2000-luvulla myydä kalaa pyöreään lasimaljaan. (Vinkkinä jatkoon, että jos eläimiä koskaan sattuisi tulemaan niin kannattaa suunnata eläinkauppojen sijaan asiansa osaavan kasvattajan luokse. Vaikka sitten ihan kalakaupoillekin. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun itsekin olen saanut vähintäänkin kyseenalaisia neuvoja eläinkaupassa.)

      Eli ei kannata sokeasti luottaa bisnestä tekevään (tai vaikka ei bisnestä tekisikään) ihmiseen vaan ottaa myös itse selvää asioita. Kaloilla pitäisi aina olla kasvillisuutta ja mielellään myös taustaseinä. Ei pelkkää lasia ympärillä, mitättömän pienessä purkissa. Myös oikea vedenlämpötila ja vedenhapetin ovat tärkeitä.

      Järkyttää, että kultakaloja joskus myytiin näihin samanlaisiin purkkeihin ja kuviteltiin, että siellä ne voivat hyvin, kun vähän muistaa joskus ruokaa heittää. Kalat jotka kuitenkin ovat kotoisin meristä, joissa tilaa piisaa ja ympärillä on muutakin kuin kaksi senttiä vettä ja lasi edessä. Toivottavasti mietitte vielä kalallenne hieman parempaa asumusta. Jos kyseessä on taistelukala niin se ei välttämättä seuraa kelpuuta, mutta hieman surettaa myös yksinäinen kala pienessä maljassa ellei se sitten todellakin ole yksineläjä.

      Muutoin ajatuksesi olivat kyllä hyviä mitä eläintenpitoon tulee. Parempi on olla ottamatta jos ei jaksa, halua eikä pysty huolehtimaan eläimestä sen vaatimalla tavalla. Itselläni on koira ja huolimatta siitä, että teemme pitkiä lenkkejä ja touhuamme paljon yhdessä koen huonoa omaatuntoa siitä, että koira on yksin kaikki työpäivät. Toki myös itsekin joskus olisi kiva lähteä suoraan töistä illan rientoihin käymättä kotona koiraa viemässä. Mutta nämä ovat niitä valintoja joiden kanssa on elettävä 🙂 Kyseisistä syistä kuitenkin tulen seuraavaa koiraa harkitsemaan todella tarkkaan, vaikka nykyinen onkin rakkain kaikista <3

    • Satu Rämö

      Joo kultakalasta se myyjäkin sanoi, että ei missään nimessä maljaan. Miksi se sitten myi tän punaisen sintin siihen? No fucking idea. Ottaa TODELLA paljon päähän.

      Toista kalaa tän kanssa ei saisi kuulemma laittaa, koska ne tappaisivat kuulemma toisensa (en tiedä, oliko tämäkin sitten jotain ihan satuilua), että yksinään pitää kuulemma pitää ammeessaan…

      Mä käyn luultavasti palauttamassa ton kalan sinne mistä se tulikin ja ehdotan niille, että voisivat vastaisuudessa puhua esim. totta.

      Mutta se että ei muka kannata luottaa businesta tekevään ihmiseen.. Pakko tarttua tohon (koska teenhän bisnestä itse). Hyvään asiakaspalveluun eli sitä kautta myös menestyvään liiketoimintaan nimenomaan kuuluu se, että puhutaan totta eikä paskaa. Lyhytnäköisellä myymisellä totuttta kiertäen ei pitkälle pötki. Mä en esimerkiksi aio enää koskaan ostaa tuosta eläinkaupasta yhtään mitään ja pidän kyllä huolen että eivät tututkaan mene sinne asioimaan. Sosiaalisen median kautta pystyy tavoittamaan isoja yleisöjä nopeasti. Typeriä sellaiset kaupanpitäjät ovat, jotka eivät totta puhu. Valehtelemisesta kun tuppaa jäämään kiinni ja sitten se kertautuu. Kuten tämä blogipostaus hyvin sen taas osoittaa 🙂

    • Anonyymi

      Kalan palauttaminen ei varmaankaan paranna sen elämää, todennäköisesti se myydään uuteen kotiin samassa tai toisessa maljassa. Harkitkaa mieluummin parempaa asumusta.

    • Satu Rämö

      Ehkä siitä olisi enemmän apua että veisin sen kalan takaisin eläinkauppaan ja valitan saamastani tiedosta, että tämmöinen kulho olisi ok. Ehkä ne muuttaisivat käytäntöjään?

      Voi saakelin kala, tai siis eläinkauppa….

    • Anonyymi

      Taistelukala, mika tuo teitin lemmikki on suomalaiselta nimeltaan, on ainoa akvaario kala joka soveltuu maljaan, ilman hapettajaa. Ainoa mita suosittelisin, olisi putki tai joku muu piilopaikka pohjalle. Terveisin entinen akvaariokalamyyja ja kasvattaja.

    • Satu Rämö

      Kiitos tästä! Juu taistelukala se on. Ollaan molemmat nyt googlattu ihan hulluna täällä kotona ja mietitty mitä pitäisi tehdä. Tuo vesi vaihdetaan kerran päivässä ja hiekka pestään kerran viikossa (ukko keittelee niitä kattilassa). Tuolla maljassa oli simpukkatilpehööriä mitä eläinkaupasta ostettiin ja hetken aikaa myös muovinen kylpymuumilelu joka seisoi pohjalla. Niitä ei tuossa kuvassa nyt näy, on olleet pesussa nekin. Mutta kenties tuommoinen putki ois kätsy. Tai uus akvaario, tai ehkä sittenkin kalan palautus… Mietitään, mietitään. Tuntuu kyllä tosi kurjalle jos me on vahingossa aiheutettu tuolle pikkusintille traumoja : /

      Tuli listalle taas yksi syy olla hankkimatta _mitään_ eläimiä tähän talouteen…

    • Anonyymi

      Jos lapset (no lapsi, nuorempi tuskin vielä…) kalasta tykkää niin isomman asumuksen hankkiminen nyt ei kauhean vaativaa eikä kallistakaan ole. Sellaisia valmiita "aloituspakkauksia" saa ainakin Suomessa kohtalaisen halvalla, mitkä pitää sisällään pienen altaan ja kaiken tarvittavan tekniikan. Käytettynäkin voi löytyä. Isomman altaan kanssa ylläpitokin helpottuu; osittainen vedenvaihto ja suodattimen puhdistus kerta viikkoon riittänee. Hiekan keittelyt voi unohtaa – muistan että tuota harrastettiin omassa lapsuuden kodissani isommankin altaan kanssa joskus 90-luvulla, mutta ei se kala mitään steriiliä elinympäristöä vaadi.

      Ja en ole kalamyyjä enkä kasvattaja, mutta edelliselle anonyymille sen verran, että vaikka taistelukala pysyy hengissä maljassa ilman haettavana, ei se välttämättä tarkoita, että sitä sellaisessa kannattaa pitää.

      Loppukevennyksenä, oon tosi huono kommentoimaan blogeja, ja on hieman ikävää omasta mielestäni, että se ensimmäinen kommentti oli nyt tällaisesta aiheesta… oon seurannut sun blogia vuosia, vaikka oon itse tällainen crazy cat lady joka ei liiemmin diggaa jälkikasvusta eikä matkustelusta, mutta onnistut molemmista aiheista kirjoittamaan sen verran mielenkiintoisesti, että sun tekstejä on ilo lukea! 🙂

  • Petra

    Koirasta on paljon hommaa, eilen illalla sille iski akuutti oksennustauti ja ilta meni pihalla juostessa ja panikoidessa jos se onkin syönyt myrkkya. Olen niin tottunut etta meilla on koira, etten osaisi olla ilman. Kun edellinen 2 v sitten kuoli syöpaan, vuosi sita surtiin, sen jalkeen meille saapui uusi kadulta pelastettu. Naen taalla Turkissa paljon sita etta elain otetaan kun se on niin söpö, parin vuoden paasta se söpö on sitten kadulla kun sita ei jaksa hoitaa, ja siita tulee karvoja ja ja ja ja, mussa on aktivistin vikaa etta jaksan kylla paasata nimenomaan siita ettei sita koiraa kannata ottaa ellei ole ihan varma etta sita jaksaa hoitaa. Rotukoiraa en ota ikina etten tukisi tata elainkauppa toimintaa vaan mahdollisimman saalittavan kadulta, jolle voin antaa kodin. Parasta koirassa on sen kanssa lenkkeily, tytön kanssa niilla on tiivis suhde ja meilla taalla se toimii myös vahtikoirana. Luotan siihen enemmin kuin meidan halytysjarjestelmaan 🙂

  • HannaH

    Meillä taas ei vanhemmat suostuneet millään koiran hankkimiseen, vaikka kuinka kinuttiin ja luvattiin ja vannottiin hoitaa se itse…. Olen vieläkin satavarma, että oltaisiin siskon kanssa hoidettu se 110%. Mutta ei niin ei. No kunhan kiireisimmät opiskeluvuodet oli kuitattu, niin koirahan se oli saatava. Nyt on kaksi koiraa ja yksi lapsi. Kadun tuon toisen koiran ottamista, se on siis nyt 1,5v ja aivan sairaan rasittava ja energinen. Mutta minkäs sitä karvoilleen mahtaa. Ei muuta kun fleksit käteen ja tuiskuun.

    • HannaH

      Juu onhan se niinkin. On vaan alkanut enenevissä määrin harmittamaan, kun sinne lenkille on raahauduttava joka jumalan päivä. Esim kun muu perhe menee vaikka kirjastoon tai uimahalliin viettämään arkista laatuaikaa, niin meikä painuu siksi aikaa lenkille räntäsateeseen. Vaihtoehto on tietty mennä illalla kun lapsi on nukkumassa, muttta ei tod jaksa…. No juu, harrastus nämä on enkä poiskaan antaisi, välillä vaan tympiiiiiiii!!! 🙂

  • Surku

    Olen ammatiltani (tarha)eläintenhoitaja, joten mun elämäni pyörii hyvin vahvasti eläinten ympärillä ja olisi hirvittävä henkilökohtainen katastrofi, jos esimerkiksi tulisin allergiseksi eläimille, heinälle tms. koska vaikka muitakin uravaihtoehtoja olen pyöritellyt, on mun elämänlaatuni hyvin paljon kiinni siitä, miten paljon pääsen viettämään aikaa eläinten kanssa. Tällä hetkellä aiheutan itselleni vapaaehtoisesti taloudellisia ongelmia olemalla pari kuukautta ilmaiseksi töissä ulkomaisessa eläintarhassa ihan vain, jotta saisin enemmän työkokemusta ja oppisin asioita myös sellaisista eläimistä, joita meillä Suomessa ei ole edes eläintarhoissa.

    Silti mulla ei ole lemmikkejä. Koska jos olisi, niin sitten päivässä ei olisi yhtään hetkeä, joka _ei_ pyörisi eläinten ympärillä ja vaikka ne ovat mun elämäni mahdollisesti tärkein asia, olen kiinnostunut muistakin asioista tässä maailmassa. 🙂

    Mutta, ikävämpiin aiheisiin: Ammatillisen vastuun vuoksi mun on myös pakko kysyä tuosta kalamaljasta, että eihän kyseessä ole kalan vakinainen asumus? Pieni pyöreä malja ei missään nimessä sovi akvaarioksi, vaan on eläinsuojeluvaatimusten vastainen.

  • Anonyymi

    Niinpä, joskus suurinta eläinrakkautta on olla ottamatta eläintä. Ihmisillä on tänäpäivänä PALJON lemmikkejä, koiriakin usein kaksi tai useampi ja veikkaanpa että kaikki eivät oikeasti ole etukäteen tienneet, miten paljon lemmikki vaatii aikaa ym.

    Meillä oli koira silloin kun oltiin lapseton pari, ja nyt on taas ankara koirakuume kun lapset ovat jo semiaikuisia 🙂

  • Sanna

    Ah – koira on meidän pikkupiika. Lapsi opettelee syömään ja koira on valppaana siivoamassa. Vähäkarvainen, kuolaamaton ja haukkumaton koira, joka on niin pieni, että mahtuu auton jalkatilaan. Koira oli viikon hoidossa ja meinasi hermot mennä, kun piti siivota itse. 😀 Se on ollut oiva apu lapsen kanssa eloa harjoitellessa. Mutta. Mulla oli entisessä elämässä kissa, ja nyt tiedän, ettei koskaan enää.

  • Tanja

    Mun lapsuudenperheeseen tuli koira (westie) vasta kun olin lukioikäinen. Sitä ennen oli ollut jos jonkinmoista kalaa, punakorvakilpparia ja liskoa ja vahva käsitys oli että karvaisia ei tule, allergikkoja kun olemme. Kokeilemisella havaitsimme sitten että eri koirarotujen allergisoinnissa on eroja. Meidän Helmi on ollut kyllä paljon helpompi kuin nuo, kenties sitä liskoa lukuun ottamatta. Westie valitettavasti on aika sairas rotu, mutta Hemmi on ollut terve kuin mikäkin. Pari vuotta sitten vanhemmat ottivat espanjanvesikoiran suurelta osin tuon terveysaspektin vuoksi ja itselläni on alkanut kajastella ajatus pennusta.

    Minulla koirankaipuu tuntuu siltä että kotoa puuttuu jotain kun ei ole nelijalkaista. Maailmaa katselee ihan eri vinkkelistä koiran kanssa ja ehkä noiden allergiajuttujen vuoksi koirat tuntuvat yhä "ihmeiltä". Poikaystävän kanssa on kovin väittelyä siitä pentuasiasta, mutta sekin alkaa olla vakuuttunut siitä että mun pennunkaipuu tarvitsee ehkä jollain aikavälillä tyydytyksen 😀 Vanhempien koirat ovat niin helppoja (esim matkustivat viikonloppuna aivan tyytyväisinä 13h autolla Lappiin), että on aika vahva fiilis että saisin oman koiran sovitettua omaan arkeeni. Plus että jos haaveeni käy toteen, on minulla myös monta hoitopaikkaa olemassa esim matkoja varten.

    • Satu Rämö

      On tosi loistavaa, jos on valmiina muutama koiranvahtitaho. Vähän sama juttu lastenhankkimisessa omalla kohdallani: lastenhoitohaluinen anoppi oli valmiiksi katsottuna 😉

  • Anonyymi

    Ihan samat ajatukset täällä! Mun lapsuudenkodissa oli 3 kissaa ja ajattelin pitkään että mäkin haluan ehdottomasti kissoja mutta nyt kun on 2 pientä lasta on mieli muuttunut. En todellakaan halua tähän lisäksi kissanhiekkoja ja -ruokia ja taaperoiden pitämistä niistä kaukana ja sit kissaa herättämään kaikki mau'unnalla ja muuta. Mun mies haluaisi koiran mutta siitä olisi lisäksi vielä lenkitysvaiva. Miehen vanhemmilla on koira joten mies saa sitä käydä lenkittämässä viikottain. Sitä koiran omistuksen lystiä näkee ihan tarpeeksi kun niitä katselee. Koira on ihan kiva, mutta appivanhemmat ei voi ikinä mennä miten lystäävät vaan joka ikisen useamman tunnin poissaolon takia pitää suunnitella että koska lenkitetään koira ja onko se liikaa yksin. Mä haluan että meidän ei tarvi kiirehtiä kotiin koiran pissahädän vuoksi, enkä halua joutua meneen ulos lenkille kun ei huvita/on kamala sää/oon kipeänä. Niin ja siitäkin on ihan tarpeeksi vaivaa, että pitää aina siirtää vauva lattialta jos poistuu sekunniksikin huoneesta ettei 2-vuotias päätä halata vauvaa ja vahingossa litistä sitä ilman että pitäis vielä kattoa ettei se litistä koiraa tai kissaa tai koira tai kissa litistä vauvaa..

    • Anonyymi

      No mulma ei ole koiraa, mutta kaksi kissaa, ja kyllä uskon että niille oli helpompi löytää hoitaja viikon Islannin-reissun ajaksi kuin lapsille olisi. Ellei lapsillekin riitä, että niitä kävisi kerran päivässä ruokkimassa :D.

      -Leena (jostain syystä en nyt pääse kirjautumaan puhelimella mutta oli pakko saada kommentoida 😀 )

  • IdaT

    En kyllä ole samaa mieltä…enää.

    Meillä oli kotona aina pari labradorinnoutajaa ja kun pääsin omilleni ajattelin etten koskaan ota itse koiraa. Ehkä osin samoista syistä kuin sinulla (en halua sitoutua ulkoiluttamiseen). Ja miten kävi. 10 vuotta myöhemmin ostin spontaanisti koiran. Ruokkimisessa en näe kovin suurta vaivaa. Siinä se menee samalla kun omakin ruokailu. Koira muistuttaa jollen itse muista. Koiran ruoka kuljetetaan postipojan avulla kotiovelle. Eläinlääkärissä käynnit ei tietenkään ole kivoja mutta se kait on vähän sama kun lapsillakin. Toiset sairastaa enemmän kuin toiset. Onneksi meidän koiralla ei ole korvatulehduskierrettä. Meidän pikku pallero nukkuu viikonloppuisin yhtä pitkään kuin omistajansakin ja mielellään vetää myös päikkäreitä sohvalla samassa seurassa. Säntäilyä tosin riittää silloin kun ei nukuta tai katsota leffaa, mutta musta se on aika hellyyttävää, omia lapsia kun ei ole. Siitä saa itsellekin virtaa kun jollain on aina kivaa.

    Ulkoilutus oli tosiaan aluksi se eniten mietityttävin kohta, mutta nyt itseasiassa rakastan aamukävelyitä säässä kuin säässä. Joutuu sitä töihin pyöräilemään samassa kelissä 10 minuttia myöhemmin jokatapauksessa. Koiran kanssa ilmaa ehtii haistella ja ajatuksia maistella. Koiran liikutus hoituu tosi näppärästi kun ottaa virtaa täynnä olevan koiran koirapuistoon jossa se juoksee itsensä taas väsyneeksi ja taas tulee iloinen mieli kun katsoo toisen onnellisuutta. Matkoille on helppo lähteä kun aina on monta joka haluaa ottaa pikku koiran hoitoon. Ystäviä ja tuntemattomia.

    Ennen koiraa epäilin voisinko muka tuntea koiraa kohtaan niin paljon että se kantaisi kaiken sen negatiivisen pakon yläpuolelle. Tutkimukset sanovat, että eläin tekee ihmisestä onnellisemman ja tämän voin nyt allekirjoittaa. Varmasti saman tunteen saa myös iloisista lapsista, en tiedä, mutta koirilla harvemmin on pahoja päiviä ja muutenkin luulen että koiran kasvatuksessa pääsee aika lailla helpommalla kuin lapsen kasvatuksessa.

  • Anonyymi

    Tuo, että taistelukala sopii pallomaljaan on käsittääkseni urbaanilegenda. Suurin ongelma taitaa olla se, että pyöreään maljaan ei saa asiallista suodatinta tai vedenlämmitintä. Lämpöä taistelukala toivoo vähintään sen 26 astetta. Yhdelle kalalle kuitenkin riittää yllättävän pieni akvaario eli joku 40 litraa, joskin erityisesti pintakasvillisuutta saisi olla runsaasti.

    • Satu Rämö

      No mulla ei ollut hajuakaan. Luotin niihin eläinkaupan myyjiin – jotenkin sitä on tottunut siihen, että hyvään asiakaspalveluun kuuluu myös todenpuhuminen. Mutta eipä se sitten vissiin olekaan aina niin. Nyt menee kalamalja vaihtoon 🙂

  • Jacques

    Siis onko tää nyt samanmoinen juttu kuin se kun sä kirjottelit vuosikausia päättäväisiä bloggauksia siitä, miten aiot pysyä vain yhden lapsen äitinä, ja kuinkas sitten kävikään? No ei, haha 😀

    Olen täsmälleen samaa mieltä siitä, että eläinrakkaus ei ole poissuljettua vaikka ei eläintä omaan kotiin pysyvästi haluaisikaan. Olisi kiva jos ihmiset enemmänkin miettisivät näitä vastuuasioita ennen kuin säntäävät kenneliin pentukuumeissaan.

    • Satu Rämö

      Mielipiteissä on kyllä se ihanuus, että niitä voi aina vaihtaa 😀

      (Mutta nyt mua on alkanut suuresti vituttaa jo tuo kalankin hankkiminen, kun tuli ilmi että toi malja ei missään nimessä sovi. Blaah.)

  • Ana

    Mä taas olin 7-vuotias kun ensimmäinen siskon lapsi syntyi (ja niitä tuli kahdessa vuodessa 4 kahdelta siskolta) joten sain pikkulapsiannoksen täyteen jo alle kymmenvuotiaana. Vain eläimiä mulle! 😀

  • Anonyymi

    Tämä kuulostaa ehkä vähän kauhealta, mutta näin kissan omistajana samastun niin hyvin alussa mainitsemiisi syihin, että toista lemmikkiä ei tämän jälkeen varmaan tule. Nimenomaan lapsiperheellistyminen oli sellainen käännekohta, jonka jälkeen ei vain tosiaan jaksaisi kissan herätyksiä viideltä ja olohuoneen ympäri juoksemisesta kissan lelun kanssa ei oikein saa mitään iloa irti. Tietysti nyt plussan puolta alkaa tulla jo myös lapsen ja eläimen ihanasta suhteesta. Ja toki se oma karvaturri sinänsä on rakas, mutta tunnustanpa täällä anonyymina, että hyvin ymmärrän sinua.

    • Satu Rämö

      Kiitos!

      Tuohon lisäyksenä vielä: jos lapset saa vaan opetettua huolehtimaan eläimistä niin onhan niistä iso kasvatusapukin. Sitten tietysti niitäkin lapsia, joita eläimet eivät pahemmin kiinnosta. Siksi ei kotiin saisi koskaan ikinä ottaakaan lemmikkieläintä vain siksi, että lapsi sitä niin kovasti halusi…

  • Anonyymi

    Surullinen tuo kalakuva ��. Vaikka kauppias sanoisi mitä, niin saahan sitä vähän itsekin fundeerata. Luulin että noita maljoja on lähinnä Aku Ankka -lehdessä.

    • Satu Rämö

      Mä en ole mikään kalaekspertti, joten piikittely on ihan turhaa.
      Toki mullekin tuli huono fiilis kun olen saanut päinvastaista tietoa mitä eläinkaupasta sain. Mutta hyvä että asia tuli esiin, niin voin tehdä sen korjaamiseksi jotain. Eikö vaan?

  • Héléna / Chez Héléna

    Meillä ei ole koskaan ollut eläimiä, koska olen aina ollut se allerginen ja astmaattinen lapsi. Ranskassa allergiat ovat kuitenkin vähentyneet hurjasti – onko syynä sitten ilmasto tai raskaudet – minkä vuoksi olemme alkaneet harkita koiraa. Mutta siis ei mitä tahansa koiraa, vaan vähän allergisoivaa. Tässä ilmastossa koirat voivat sitä paitsi viettää suurimman osan ajasta ulkona, eikä roikkua sohvalla. Meillä eläimia kaipaavat perheen kaikki muut jäsenet. Olen kuitenkin asettanut yhden säännön: koiraa ei meille tule ennen kuin kaikki lapset osaavat käydä itsenäisesti vessassa.

  • Anonyymi

    Oisko isomman akvaarion laitto suuri satsaus? Mä luulin kanssa jo näiden maljojen jääneen historiaan. Isommassa on sekin hyvä, ettei vettä tarvitse vaihtaa yhtä tiheään.

    Sanoisin että ihana asenne sulla. Joo luettuna aika karseaa marinaa, mutta eläimissä on se vastuupuoli todella vahvasti aina läsnä. Hienoa että pystyt sanomaan sen. Monen muunkin pitäisi kyetä näkemään tuo kertomasi paletti.

  • Rokkimamma

    Mulla on ollut lapsuudenkodissa koira, mutta aikuisena en sitä kaivannut koskaan. Lapset kinusivat koiraa vuosikausia, mutta en suostunut em. syistä..jää kumminkin minun hoidettavakseni…

    No sitten vuosi sitten kaverille tuli ongelmia kolmen koiransa kanssa ja kysyi minulta ottaisimmeko yhden niistä meille. Pienen harkinnan jälkeen lupasi, koska elämäntilanne on nyt helpompi kun lapset on jo isoja.

    Päivääkään en ole katunut vaikka toi nahkaverkkari herättää joka aamu kuudelta..

    Ymmärrän kyllä erittäin hyvin perustelusi ja sehän on vaan vastuullista ettei ota eläintä,jos voimavarat tai innostus ei riitä huolehtimiseen.

  • Eeva

    Maalla navetassa ollessa tuli ruokittua, ajettua lehmiä laitumelta navettaan tai karkumatkalta takaisin laitumelle tuli nähtyä tämä show. Lehmät lähti n. 10 vuotta sitten, mutta kun vietti lapsuuden niiden kanssa ei hevoset kyllä yhtään kiinnostaneet kun tiesi sen työn mitä se tullessaan. Haikeudella tulee aina muisteltua lehmä aikoja, mutta oli niissä töitä meille talon lapsillekin.

  • Tintti

    Ymmärrän sua täysin! Meillä on kaksi koiraa, joista toinen on 40 kiloinen murkku.. Monta vuotta suurin osa vapaa-ajasta meni opiskeluun, joita tein töiden ohella. Nyt koiraharrastukset ovat ottaneet valtaansa vapaa-ajan. Koiria valmennetaan etsimään kadonneita ihmisiä, ja sitä varten täytyy treenata myös tottelevaisuutta. Toki on myös hauska käydä agilityssä ja koiranäyttelyissä.. Koirien kanssa harrastaminen on todella antoisaa, mutta toisinaan myös väsyttävää. Ja jotenkin kummassa vauvakuume on pysynyt poissa. Tuntuu että en todellakaan jaksaisi vauvaa tähän härdelliin.. 🙂

  • Anonyymi

    Buahhahhaa! Sama, olen luonut lantaa nuoruudessani niin paljon, että missään tapauksessa en ota hevosta riesakseni nyt, kun saan siitä aikuisena itse päättää.

  • -K-

    Mä olen sitä mieltä, että eläimen hoitamisesta jää nimenomaan henkisesti plussalle, vaikka se onkin välillä pirunmoista vääntöä. Meil on 2 kania, 2 kissaa, 2 koiraa. Ehkä otetaan vielä adoptiokanojakin(heh). Vaikeinta on kyllä reissut. Koiria pienemmät hoitaa naapurin rouva mielellään (asutaan maalla), joten meillä on ikkuna auki koko ajan ja kissat saa kulkea vapaasti, rouva käy antamassa ruoat ja vedet ja hoitaa samalla kanit aitauksessa, mutta isot koirat on ongelma. Jos lähdetään reissuun meidän pitää pyytää joku meille katsomaan eläimiä. Lapset on helpompia 😀 Mutta onneksi tähän asti on aina löytynyt joku talovahti, mutta suunnitelmallisuutta se vaatii. Lomalla pitää sitten toivoa, että kielitaidoton vahti pärjää ja että mitään ei vaan satu.
    Aina mä sanon, että nää on piru vie viimeiset elukat mitä meillä on ja kas, pian huomaan että on taas yks lisää. Kun ei vaan ilmankaan osaa olla ja aina löytyy joku raukka, joka tarvis kodin.
    Hyvä että sait vinkkejä täältä kalan parempaan asumukseen 🙂

  • Anonyymi

    Kokeile Satu muuten sitä, että näytät tuolle taistolle sen omaa kuvaa käsipeilillä. Tyyppi rupeaa uhoamaan.

    • Anonyymi

      Eläin ei ole lelu. Jos tykkäät uhoamisesta, niin mene nakkikioskille.

      Mutta akvaario on kyllä ihan kiva harrastus. Kun sen saa alkuun, niin kunnon akvaario on paljon helppohoitoisempi kuin pieni malja, riittää vedenvaihto 2-4 x kuussa ja ruokaa tietysti on hyvä antaa vähän useammin =) Taistonkin kanssa voi olla muita kaloja, kunhan ne ei ole muita taistouroksia. Kalat on oikeasti kiinnostavia ja niiden kanssa voi oppia paljon. Hyvä paikka etsiä asiallista tietoa ja vinkkejä yms. on aqua-web.fi

  • Anonyymi

    Sä olet Satu realisti :). Mä opin vasta lasten saamisen jälkeen pitämään huolta kodin harvoista kasveista säännöllisesti, kun elämään tuli rutkasti enemmän rutiineja aiempaan verrattuna. Voi olla, että eläkeläismmummona meille muuttaa jopa kissa.

  • Anonyymi

    En halua nyt kuulostaa ilkeältä ja uskon kyllä sinua kun sanot että uskoit eläinkaupan myyjää, mutta eihän oikeissa kunnon eläintarhoissakaan pidetä eläimiä pienissä betonilattiaissa häkeissä, vaan niille luodaan isot, omaa alkuperäistä elinympäristöään muistuttavat olosuhteet, jotta niiden elämä olisi mahdollisimman mielekästä. Mitä tulee lemmikkeihin, niin kyllä esimerkiksi jyrsijöillekin on määritelty miten ison häkin tarvitsevat ja samoin on jokaiselle kalalajille määritelty kuinka monta litraa täytyy vettä olla ympärillä.

    Akvaario on mainio harrastus ja siinä saa visuaalisestikin itseään toteuttaa kun pääsee suunnittelemaan millainen hiekka, mitä kasveja ja mihin kohtiin, mitä piilopaikkoja, kiviä.. Jne. Ja se on todella kaunis sisustuselementtikin! Eikä tarvitse kun vaihtaa tietyin väliajoin osa vedestä, jotta akvaarion oma bakteerikanta säilyy. Toki suodatinkin on putsattava tasasin väliajoin, mutta siinä ei mene kun hetki.

  • Anonyymi

    Taistelukala maljassa? Eläinrakkauden multihuipentuma joo. Kala tarvitsee suodattimen, hapettimen, tilaa uida (taisto vähintään 40 litraa), sekä tumman taustan ja paikan piiloutua (eläinsuojelulain mukaan). Sun mielestä kultakalakin maljassa olis varmaan ok? T. Ratsastava akvaarion, gerbiilien, marsujen ja 3 houtokoiran oma ihminen, 42 vuotta

    • Satu Rämö

      Viestissäsi on aika ilkeä sävy… Jos et ole lukenut noita aikaisempia kommenttejani, niin tässä vielä selvennyksenä sinullekin 🙂

      Mä en ihan oikeasti tiennyt minkälainen purkki tällaiselle kalalle on hyvä. Uskoin lemmikkkikaupan myyjää, jolle kerroimme, että halausimme kalan joka viihtyy yksin (koska emme halua montaa kalaa) ja sille mukavan elinympäristön, että myy meille paketti ja hoito-ohjeet. Saimme tämän maljan ja ohjeet ruokinnalle jne.

      Vastuuton myyjäjän se oli, ihan selkeästi sen nyt tajuan kun täällä blogin puolella aktiiviset lukijat ovat oikaisseet asiaa. Ihmettelen myös ihan kauppiaankin näkökulmasta sitä, miksi meille ei myyty heti isompaa akvaariota ja siihen kaikkea tarvittavaa tavaraa, kun siellä Visa-kortti ojossa kuitenkin kassalla seisoin. Todella omituista. Ja tottakai mua jälkeenpäin ottaa päähän tämä mokailu kalan kanssa, harmittaa vietävästi.

      Onneksi tulin bloganneeksi täällä ja sain parempaa tietoa. Fisu sai paremman akvaarion, tosin nyt kala on jo kuollut. Se sairastui muutama viikko sitten ja jouduttiin lopettamaan.

      Mä en tiedä kultakaloista ja maljoista, kun meillä ei sellaista ole. Eikä marsuja eikä gerbiilejä… Mutta sinä voit varmaan kertoa kultakaloista lisää, jos tiedät? Kaikkea hyvää 🙂

  • Anonyymi

    —–Sopiva veden pH-arvo taistelukalalle on 6–8, kovuus (dH) 5–19 ja lämpötila 24–30 °C.[2] Tavallinen hiutaleruoka käy mainiosti ravinnoksi, mutta vaihteluksi esimerkiksi surviaisentoukat voivat olla hyväksi. Taistelukalat saatavat myös nirsoilla ja olla syömättä, jos niille ei maistu. Akvaarion minimikoko yhdelle taistelukalalle on 50 l. Yhden koiraan ja kolmen naaraan muodostamaa haaremia voi pitää jo 100 litraisessa akvaariossa. Haaremissa olisi hyvä olla vähintään 3 naarasta, jotta uroksen aggressio jakautuisi mahdollisimman monelle naaraalle, eikä vain yhdelle.——-

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *