Raskauden jälkeinen treenaus – ja edistysaskel!

Aloitin marraskuussa urheilun uudelleen muutaman kuukauden tauon jälkeen. Päätös oli erinomainen, sillä säännöllinen fyysinen puhina on huomattavasti nostanut omaa fiilistä ja jaksamista. En tiedä todellista syytä, mutta minusta tuntuu, että urheilun aloittaminen on lisännyt yökestävyyttä. Pari ensimmäistä kuukautta olin aika väsynyt ja kyllästynyt, vaikka mörssäri ei kauhean montaa kertaa yössä herännytkään. Aloitettuani urheilun olen ollut aamuisinkin virkeämpi ja muutenkin paremmissa fiiliksissä.

Monet kyselivät edellisessä raskauden jälkeisessä treenauspostauksessa treenaamisen terveellisyydestä raskauden ja synnyttämisen jälkeen ja erityisesti vatsalihasten treenaamisesta. Palautuminenhan on tietysti todella yksilöllistä, eli mitään ohjeita en halua muille antaa, mutta tässä lyhyesti mitä olen tähän asti saanut aikaiseksi.

Teen kaikkia crossfit-liikkeitä paitsi käsilläseisontaa seinää vasten (en luota vielä voimiini), tuplanaruhyppyjä (kusi puntissa -totuus; eli lantiopohjalihakset tai se mitä niistä on vielä jäljellä eivät oikein kestä korkeita hyppyjä) ja sit up -vatsalihaksia (tämän olen jättänyt pois crossfit-ohjaajan vinkistä: kun oikein kovasti pinnistelee lattiasta ylös tulee samalla painaneeksi kohduntienoita alaspäin ja se ei kuulemma ainakaan edistä alavatsa-peba-akselin palautumista).

Olen treenaamisen aloitettuani jutellut muutaman cross fit -valmentajan (heidän, jotka itse ovat olleet raskaana ja synnyttäneet), lekurin ja kätilön kanssa ja tullut ajatuksia yhdistellen siihen lopputulokseen, että treenaaminen on tässä kohtaa ihan turvallista. Esimerkiksi lankku-vatsalihasliikettä voi kuulemma ihan turvallisin mielin treenata, jos se ei tunnu itsestä pahalta. Kysyin – lähinnä sen edellisen postauksen kommenttien innoittamana – onko siinä jotain riskiä, jos vatsalihasten erkauma ei olekaan vielä täysin palautunut. Ei kuulemma pahemmin ole. “Koska ethän sä siinä lankussa koko päivää ole. Muutama kymmenen sekuntia kerrallaan on ihan ookoo, jos se itsestä tuntuu hyvältä.” Tässäkin asiassa on varmasti eri koulukuntia ja joku on varmasti saanut ihan toisenlaiset ohjeet, mutta olen nyt itse noudattanut tätä periaatetta ja voinut hyvin. Ja näihin mittoihin venynyt raskauspötsikin on kumma kyllä pienentynyt. Se on sivuprofiilia vilkuillessa jo melkein taaempana kuin tissit.

Käyn tällä hetkellä kolme kertaa viikossa treenaamassa. Yritän sumplia muut aikataulut siten, että tälle kolmelle kerralle jää aikaa. Se on 1,5 tuntia kerta eli 4,5 tuntia viikossa. Ei mahdoton, kunhan tekee ennakkojärjestelyt huolella. Eli sopii miehen tai anopin kanssa lastenhoitovuorot, varmistaa että on auto jolla pääsee treeneihin (tai bussi) ja että treenivaatteet ovat puhtaana ja valmiina laukussa ajoissa. Syön hyvin ja treenipäivinä erityisen hyvin.

Tämä vaivannäkö on kantanut hedelmää. Urheilu piristää. Se myös antaa kaivatun tauon pikkuvauva-arkeen, kun saan pusertaa ihan vain itseään vastaan sen puolitoistatuntia. Kukaan ei sen 90 minuutin aikana pyydä mitään, odota mitään enkä ole vastuussa mistään muusta kuin siitä että oma kahvakuulani ei lipsu edessäolevan päähän. Kaiken tämän muun hyvän ohella tärkeää on mulle myös se, että huomaan saaneeni jälleen suunnan kohti kroppaani ennen raskautta. Täydelliseen palautumiseen ja vanhaan vaatekokoon menee luultavasti noin vuosi, mutta suunta on oikea. Sitä paitsi eilen tapahtui se tärkeä ja kaivattu edistysaskel: jaksoin treenit alusta loppuun ilman, että olo tuntui sekuntiakaan voimattomalta.

Saavutin siis sen smuuthin tunteen, jossa hengästyttää, sydän lyö ja lihaksiin vähän koskee, mutta jaksaminen ei ole heikoilla. Tunsin, että minähän pystyn tähän! Tässä on kai kyse vähän siitä samasta asiasta kuin juoksemista harrastavilla: lenkin alussa on verenmaku suussa ja tuntuu että hengästyy ja on voimaton ja matkaa on vielä ihan rutosti jäljellä, mutta sitten jossain kohtaa lenkkipolkua se vaan naksahtaa kohdalleen. Juokseminen alkaa kulkea, hengitys höyryää mutta mieli on virkeä. No eilen minulla alkoi treeni kulkea. Tekniikkaharjoituksissa teimme ensin käsiseisontaharjoituksia ja pääsin pari kertaa nousemaan käsille jalat seinää vasten ilman että pyörrytti. Taputin itseäni olkapäille. Edistystä! Itse treeni oli 12 minuutin pyrähdys, jossa soudettiin 300 metriä täysillä, tehtiin sen jälkeen 12 valakyykkyä (OHS) ja tätä toistettiin niin kauan että 12 minuuttia tuli täyteen. Olin asettanut omaksi tavoitteeksi tehdä neljä, korkeintaan neljä ja puoli kierrosta. Pääsin kuusi! KUUSI! Lopussa olin ihan kuitti, mutta tunsin tehneeni juuri sen minkä pystyn. Olen eilisestä urheilusuorituksesta vieläkin niin iloinen. Vau!

Vaikka en ole vaa’alla käynytkään sitten lokakuun lopun, huomaan kyllä, että jotain muutosta on tapahtunut. Voin kohta silppua ne ainoat jalkaan mahtuvat legginsit, joihin on jo ilmestynyt pehvan kohdalle mehevät reiät. Vanhat mustat farkkuni menevät nimittäin jo melkein kiinni.


Kuva: Björgvin Hilmarsson

Aiheet

Näitä luetaan

Satu Rämö

Contact / Yhteystiedot

Tietosuojaseloste

2024 © Satu Rämö