Lapsen kasvatusta á la suklaacrêpe

Kuvitelkaa tilanne. Äiti ja lapsi kahvilassa. Molemmat ovat odottaneet kahvilakäyntiä koko iltapäivän ja lapsi on kahdenkeskisestä erityishetkestä innoissaan. Kahvilan tiskillä äiti tilaa kupin kahvia ja palan törkän hyväksi tietämäänsä juustokakkua (Babalún kellertävä ja samettisen pehmeä New York -juustokakku muuten on parasta mitä Reykjavikin kahviloista saa). Äiti kysyy lapselta, mitä tämä haluaa. No kaakaon tietysti, kuten aina. Tekisi mieli lettuja, mutta niitä ei ole. Eikä toista lapsen herkkua, mokkapaloja muistuttavaa skúffukakaa


Äiti ehdottaa listalta crêpejä ja kertoo niiden olevan vähn kuin lettuja. Lapsi innostuu ja haluaa niitä. Tarjoiija kysyy, mitä sen kanssa laitettaisiin: kermavaahtoa, banaania, hunajaa, suklaata…

Lapsi tietää heti: suklaata, tietysti!

Äiti on syönyt omasta kakkupalastaan jo puolet kun lapsen crêpe tuodaan pöytään. Lapsi raottaa puoliksi taiteltua lettua ja alkaa itkeä. Hän huomaa, että ei siellä olekaan suklaapaloja kuten hän on kuvitellut, vaan lusikkakaupalla sulaa suklaata joka tekee letusta kummallisen ja ihan erilaisen, mitä hän oli odottanut.

Tässä tilanteessa, mitä äidin pitäisi sinun mielestäsi tehdä?

Minä toimin impulsiivisesti. Ehdotin, että haetaan tiskiltä se muffinssi, mitä aikaisemmin katsottin. Tämä crêpe taisi olla vähän liian eksoottinen kokeilu. Lupasin syödä kakkupalan lisäksi letun ruskeine mössöineen.

Olisin voinut hoitaa tilanteen myös toisin. Todeta vaikka, että syöt kun tilasit ja jos et syö, niin päiväkotireissulla ei poiketa kahvilaan enää koskaan toiste. Se olisi ollut tavallaan ihan oikein: pitäisi näet ottaa vastuu tekemistään päätöksistä. Uskon kuitenkin, että tein oikein. Viisivuotias on vielä aika pieni. Eihän se voi tajuta, että kuuman crêpen päällä tarjoiltu suklaa on tietysti sulaa eikä kyse siis ole tutusta letusta ja sen kanssa tarjottavista suklaanpalasista.

Muistin siinä tilanteessa itse, kuinka pahalta tuntui lapsena kun pilasi kivan ja harvinaisen ravintolakäynnin sillä, että tilasi itselleen väärän annoksen. Kun tarkoitin Mikki Hiiren lihapullia mutta aikuiset ymmärsivät väärin ja tilasivatkin Pluton jauhelihakebakoita. Tai sen kerran kun menin itse ostamaan taskurahoilla kioskilta jäätelöä ja otin jossain puuskassa hauskalta näyttävän tiikerijäätelön (vaikka suklaajäätelö oli suosikkini), joka sitten osoittautuikin pahanmakuiseksi. Mutta se oli pakko syödä, koska palauttaa ei voinut eikä toista saanut. Jäätelö maistui pettymykseltä ja alkoi kiertää vatsassa. Vaikka se oli vain yksi pirun pieni jäätelö, pettymys oli jättiläismäinen. 

Kun odottaa jotain mahtavaa ja saakin kokea oman vihreensä takia karvaan pettymyksen, alkaa vähemmästäkin ottaa päähän, aikuisenakin. Tilanteesta tekee vielä kamalamman se, että olet itse suuren pettymyksen äärellä, mutta kukaan ympärillä olevista ei ymmärrä sitä tai ota huonoa oloa vakavissaan.  Lapsen maailmassa virhelettu voi olla iso asia. Ison harmin kohteena aikusella on harvemmin lettu, mutta ymmärtänette pointin: kyllä vaan tulee puseroon, kun itse mokaa hyvästä pelipaikasta.

Vanhemman tehtävä on opettaa lapsi kokemaan pettymyksiä, mutta olen ilmeisesti sen verran nössö mutsi, että tuo suklaapäällysteinen pettymyscrepe oli minulle enemmän kuin pelkkä lettu. Siihen kulminoitui muitakin asioita: väärinymmärrys, pettymys oman itsensä tekemään päätökseen ja vilpitön kupliva odotus, joka lässähti viestintävirheeseen.

Kahvilaepisodi päättyi kuitenkin hyvin. Emme joutuneet poistumaan kakkulautasten äärestä itku kurkussa, vaan iloisin mielin. Sitä paitsi heti kahvilasta kotiin kävellessämme lapsi otti itse puheeksi, että pitääkin ensi kerralla miettiä tarkemmin, mitä haluaa. Mieli säilyi hyvänä, mutta opetus meni perille.

Hanne kirjoitti juuri hienosti blogissaan oikeastaan vähän samasta aiheesta; tilannetajusta ja siitä, miten tunteiden sanoiksi pukemisella on väliä. On väliä, että lapselle tulee tunne, että häntä kuunnellaan ja ymmärretään. Kyse oli siis totta vie muustakin kuin siitä crêpestä – joka maistui kyllä minulle erinomaisesti, jos joku jäi sitä miettimään. Söin muuten myös ne muffinssista sormilla pois poimitut rusinat, vaikka en itsekään pidä löllöistä, kuivista viinirypäleistä.

Myönnän, että äitinä on joskus vähän vaikeaa.
Aiheet

Näitä luetaan

Satu Rämö

Contact / Yhteystiedot

Tietosuojaseloste

2024 © Satu Rämö