Ei karkkipäivälle

Ensimmäiset neljä vuotta onnistuimme pitämään esikoista karkittomassa kuplassa. Itsehän tykkään toki välillä syödä irtokarkkeja, mutta lapsen halusin pitää niistä erossa. Kun poskipiilo ei enää mennyt läpi, jätin satunnaisen karkinsyönnin lapsettomiin hetkiin.

Parivuotiaana esikoinen alkoi tajuta, että on olemassa muutakin ruokaa kuin se, mitä kotona syödään. Pätkän ollessa kolme kävimme katsomassa Islannin kansallisteatterissa tarinan Kariuksesta ja Baktuksesta (tästä Hammaspeikkosadusta kirjoitti aikanaan Les!Lue! -blogi), jotka elävät suussa ja saavat sokerista energiaa hampaiden rikkomiseen. Sitä lastennäytelmää on kiittäminen, että lapsi ei pitkään aikaan halunnut mitään, missä on sokeria. Tai jos halusi, hänen omana ehtona syömiselle oli se, että heti syömisen jälkeen pääsisi pesemään hampaat. Olen vastannut lukemattomia kertoja ruokakaupassa kysymyksiin siitä, kummassa on enemmän sokeria, muroissa vai myslissä, mansikanmakuisessa vai vaniljanmakuisessa hapanmaidossa, sinisessä maidossa vai keltaisessa maidossa, päärynässä vai omenassa ja niin edelleen.

Nuo teatteriliput olivat elämäni ehkäpä parhaiten sijoitetut kaksikymppiä. Muutamaan vuoteen lapsi ei halunnut karkkia ja pärähti kerran jopa itkemään, kun lastevaatekaupan myyjä yritti uusien talvikenkien kylkiäisenä tunkea tikkaria mukaan ostoskassiin.

Ajat kuitenkin muuttuvat. Yleisön paine on käymässä suuremmaksi ja kavereiden mielipiteellä alkaa olla yhä enemmän väliä. Kariuksesta ja baktuksesta puhutaan meillä edelleen, mutta ei yhtä ehdottomaan sävyyn. Tyypit ovat vaipumassa taka-alalle ja tilalle tulevat kaverit ja serkut karkkipusseineen. Minulta on alettu kysellä, miksi meillä ei vietetä karkkipäivää, koska silloin saisi oman nammipokin. Lapsi ei ole ihan varma, mikä nammipoki (karkkipussi) on, mutta on päätellyt tarhakavereiden puheista sen olevan jotain todella ihanaa.

Lapsi elää tällä hetkellä vielä suhteellisen karkintonta arkea. Esikoinen ei ole vielä kertaakaan kinunnut karkkia kaupassa. Saamme kävellä karkkihyllyn läheltä ilman minkäänlaista pyyntöä, vaatimusta tai ruinausta. Limut ovat edelleen aikuisten juomaa eikä videovuokraamon karkkihylly vedä ollenkaan puoleensa. Mutta kaverisynttäreillä on jo maistettu lakua ja nallekarkkeja ja eteisessä on lähtö”lahjana” lykätty mukaan tikkari tai pez-karkkilelu. Olemme sopineet, että juhlissa saa syödä sitä mitä on tarjolla, mutta lahjakarkkien osalta olen ehdottanut, että niitä kannattaisi säästää, että ne kestävät pidempään. Esikoinen onkin mestari kehittelemään kaikenlaisia sääntöjä. Muutama kuukausi sitten saatu pez-setti on edelleen vasta puoliksi syöty, koska hän päätti syövänsä yhden karkin joka kerta, kun roska-auto käy tyhjentämässä pihamme roskatynnyrit – eli kerran viikossa. Ihailtavaa pitkäjäntäisyyttä. (Ei ole ainakaan minulta tätä perinyt.)

Tuskin tilanne tulee tällaisena säilymään enää kovin pitkään. Ensi vuonna alkaa koulu ja kavereiden merkitys kasvaa entisestään. Karkista tulee väkisinkin arkipäiväisempää. Mutta en silti halua, että herkuista tulee mikään perusoletus. Siksi meillä ei vietetä minkäänsortin karkkipäivää nyt eikä tulevaisuudessa.

Kyllä meillä silti herkutellaan. Käymme silloin tällöin naapurin jäätelökioskilla illallisen jälkeen hakemassa jälkkärijäätelöt. Teemme joskus iltaisin popcornia. Leipomosta ostamme välillä pullaa ja kakkua, mokkapalojakin. Silloin tällöin kaapista löytyy suklaata. Irtokarkkeja en osta koskaan (lapselle, itse kyllä sorrun), en tikkareita, hattaroita tai vaahtokarkkeja. Limua ei ole tarjolla koskaan (paitsi minulle kevytkokista, jos ruokana on pitsaa). Sen sijaan vatkaan kermaa kaakaon päälle, ostan kermajäätelöä, teemme usein lettuja enkä säästele voin kanssa.

Ymmärrän kyllä karkkipäivän pointin: on helppo pitää herkut poissa ruokavaliosta viikon muina päivinä ja kävellä ilman sotatilaa kaupan karkkihyllyn ohi, kun hihasta voi vetäistä karkkipäiväkortin.

Olemme kuitenkin kokeneet meille paremmin sopivaksi tieksi karkkipäivättömän version. Meillä ei ahdeta muovipussia täyteen kilotavarana myytävää irtokarkkia vain sen takia, että on lauantai. Meillä ei vietetä perheen yhteistä karkkipäivää, vaan herkutellaan sitten, kun siltä tuntuu. Ei joka päivä eikä joka toinenkaan – mutta aika usein kuitenkin. Silloin kun meistä tuntuu siltä.

Sitäpaitsi loppujen lopuksi tässäkin logiikassa ojastä löytyy meidän vanhempien ihan oma lehmä. Karkkipäivättömässä arjessa on se hyvä puoli, että voimme poiketa sinne jäätelökioskille koska tahansa. Ei tarvitse odottaa lauantaihin 🙂

Aiheet

Näitä luetaan

Satu Rämö

Contact / Yhteystiedot

Tietosuojaseloste

2024 © Satu Rämö