Raskausviikko 11 - Satu Rämö

Pyörin lakanoissa, möyhennän tyynyä ja asettelen peittoa. Mutta turhaan. Tiedän jo, että uni ei enää tule. Kello on viisi aamulla. Tätä mystistä heräämistä on nyt toistunut jokaisena aamuna viisi päivää peräkkäin. Yleensä olen hyvä nukkuja eli nukahdan nopeasti puolenyön paikkeilla ja herään sitten kun on ihan viimeinen pakko, eli yleensä siinä vartin yli kahdeksan.

Ja nyt tällä viikolla kello viisi: BLING! Avaan ikkunan ja koitan jos raikas ilma auttaisi. Mutta eihän se auta. Jotenkin on pakko tappaa aikaa hiljaisessa asunnossa, joten avaan Instan ja pari verkkolehteä. Luen koko Long Playn viime vuoden singlet. Uudestaan. Puoli kahdeksan aikaan nukahdan uudestaan ja olenkin sitten ihan hiton pirteä kolme varttia myöhemmin, kun muu perhe herää. Tilannettahan ei yhtään auta, että jostain avaruudesta päähäni asettuu aamyöllä korvaamaton korvamato: Kello löi jo viisi, lapset herätkää…

En herää huonoon oloon, vessahätään tai vatsan kokoon, koska sitä ei vielä ole. Minä vain herään. Syön terveellisesti, liikun säännöllisesti enkä luuhaa ihan nukkumaanmenoon asti näytön ääressä. Onko tämä jotain pirullista valmennusta tulevaan, mitäh? Mystistä.

Kun lapsi on saatu tarhaan ja mies on lähtenyt töihin, otan yölliset seikkailut takaisin, koska viiden tunnin yöunilla en pärjää puoltakaan päivää. Niinpä palaan sänkyyn, vedän peiton korviin, verhot alas ja nukahdan. Heräilen puolenpäivän aikoihin pirteänä ja tehokkaana. Tämä on hämärää.

Loppuviikosta järjestämme miehen kanssa lapsen tarhakavereille viisivuotissynttärijuhlat. Bileiden jälkeen hetki ennen nukkumaanmenoa saan kuulla unisena peiton alta lausutun toiveen, että voisiko hän saada lahjaksi pikkusiskon. Aww. Olen vähällä lipsauttaa, mutta saan suuni suljettua ja vastaan jotain epämääräisen ympäripyöreää kuten että nukutaan nyt ja katsotaan asiaa sitten huomenna.