Luonnollisia ajatuksia rintaruokinnasta

Olin jo unohtanut, kuinka ison keskusteluryöpsähdyksen aihe nimeltä imetys saa aikaan. Omasta imetyksestä on – luojan kiitos – jo monta vuotta, mutta aihe palaa säännöllisesti mieleen kavereiden blogeja lukiessa. Lähiömutsi kirjoitti pari viikkoa sitten taaperoimetyshaaveistaan. Emme jaa samaa haavetta, mutta jäin suurella kiinnostuksella tutustumaan lukijoiden kommentteihin. Moni ei-niin-imetysfani tuntui pahoittavan mielensä Hannen imetysfantasioista.

“Tahdon imettää kuopustani hänen toiselle ikävuodelleen asti, mahdollisesti kolmannellekin. Taaperoimetyshaaveissani mulle ei tullut mieleenkään, että vauva saattaisi olla asiasta toista mieltä.”

Hannen teksti oli minusta hyvä ja siinä tuli esiin kirjoittajan oma näkökulma ja kokemus, eikä pyrkimys takoa yksiselitteistä totuutta muiden päähän. Koska sellaista yksiselitteistä totuutta ei ole. Se mikä on toiselle luonnollista ja ihanaa, ei sitä välttämättä ole toiselle. 

Kommentteista huomasin, että monet jotka eivät pysty tai halua syystä tai toiselsta imettää (lainkaan tai pitkään), hieman loukkaantuvat jutusta. En tiedä, miksi, mutta arvaan. Luulen, että syynä on epävarmuus ja epätietoisuus ja hämmennys omista fiiliksistä.

Omissa imetysvitutuksia eläessäni se, että joku nautti imetyksestä samaan aikaan kun mä itse en voinut sietää sitä, oli ihan ok. Söpöilyjutut taaperoimetyksen ihanuudesta tai imetyksen intiimistä tunnelmasta eivät jääneet kaivelemaan tai pistämään valvomaan öitä miettien, että olenko mä nyt huono ihminen ja itsekäs. Söpöilypuheet tuntuivat täysin yhdentekeviltä. Ne olivat mielipide muiden joukossa, eivät mittari, jolla hyvä äityttä mitataan.

En yleensä ole kovin kylmähermoinen ihminen. Tässä tilanteessa uskon välinpitämättömyyteni johtuneen siitä, että olin itse tietoisesti hyväksynyt omat imetysnegatiiviset tunteeni jo ennen lapsen syntymää. Ajattelin, että jokainen, myös minä, vetää omalla tyylillään, ja se on ihan fine.

Harva minulle koskaan sanoi päin naamaa, että olet outo kun noin ajattelet tai miten sä voit kokea imettämisen noin. Jos joku olisi tullut vaahtoamaan täysimetyksen aivan ehdottomasta tarpeellisuudesta lapsen ensimmäiseen ikävuoteen asti, olisin kehottanut pitämään mielipiteen omana tietonaan. (Tai ehkä räjähtänyt, kuka tietää.)


Vuonna 2010 imetin lastani yhden viikon ainoana ravintona, 8 kuukauden ikään imetys-korvike-kombolla ja sen jälkeen hanat pistettiin kiinni ja kuvioihin tuli korvikemaidon ohella jo aikaisemmin aloitetut vellit ja soseet. Ja ihan terve tyyppi tuosta näyttää tulleen.

Tästä keskustelusta on helppo vetää laajempiakin johtopäätöksiä. Väitän, että iso osa nettivaahtoamisesta ja kommenttiboksiloukkaantumisista johtuu siitä, että ihmiset ovat epävarmoja valinnoistaan ja hämmennyksissä omien ajatustensa kanssa. Se purkautuu loukkaantumisina tai anonyyminä vittuiluna etenkin, jos omat sekavilta tuntuvat ajatukset poikkeavat jonkun omassa elämässä tiivisti läsnä olevan viiteryhmän ajatuksista.

Sanonpa siis tähän vielä rohkaisuksi kaikille imetysasian kanssa painiskeleville tuoreille mutseille – köh, tällä yhden yhden lapsen kokemuksella – että uskokaa itseenne. Turha yrittää ottaa mallia kenestäkään. On ihan ok täysimettää yksi viikko ja lappaa sen jälkeen tarpeen mukaan korvikkeita lisukkeeksi kaupan hyllystä. Jotkut eivät voi äidistä tai lapsesta johtuvista syistä imettää ollenkaan, vaan ravinto koostuu pelkästään korvikemaidosta. Kyllä niistäkin lapsista ihan luonnollisia ja terveitä on tullut. Henkisestä läheisyydestä ei kannata huolestua: lapseen saa lämpimät suhteet ilman tissejäkin. Ja jos haluaa imettää kolmevuotiaaksi ja sekä lapsi että äiti tulevat siitä onnelliseksi, niin antaa mennä vaan.

Aiheet

Näitä luetaan

Satu Rämö

Contact / Yhteystiedot

Tietosuojaseloste

2024 © Satu Rämö