Tänä jouluna tajusin, että me kaikki 2000-luvun keskinkertaisuuden ylistäjät emme olleet mitenkään trendin harjalla vaan itse asiassa vuosikymmeniä myöhässä. Olin nimittäin unohtanut Mintun mutsin! Maikki Harjanne aloitti loistavan Minttu-kirjasarjan jo 1970-luvulla.
Mintut olivat suosikkilukemistani lapsena. Lainasin niitä kassikaupalla Tammelan kirjastosta, jonka puulattiat kotoisasti natisivat kirjahyllyjen väleissä kävellessä. Kirjoja haettiin välillä äidin ja välillä hoitotädin kanssa myös kirjastoautolta, joka pysähtyi kotitiemme päähän parillisten viikkojen torstaina – ja jos en nyt ihan väärin muista, niin se taisi olla kello 15.
Ensin äiti luki ja minä kuuntelin, myöhemmin luin itse. Mielellään aina ja vain Minttuja.
Tänä jouluna oma kersa sai lahjaksi mutsiltani Mintun lääkärikrijan. Se on luettu nyt noin viiteenkymmeneen kertaan. Toisto ei kyllästytä kuulijaa mutta ei myöskään lukijaa. Mintun mutsi on nimittäin upea tyyppi. Sillä on tukka pystyssä ja jalassa vähän turhan isot tohvelit. Kodin lattialla on roinaa ja tuoleille on kasaantunut vaatemyttyjä. Keskellä lattiaa on koiran järsimä luu. Mintun, Villen ja Santun himassa vallitsee normaali lapsiperhekaaos. Kun meno alkaa käydä liian täyteläiseksi, Mintun mutsi vetäytyy sohvalle ottamaan päivänokoset.
Kertokaas te muutkin 1980- ja 1990-luvuilla kasvaneet, luettiinko teilläkin Minttu-kirjoja? Entä luetteko vielä? Tämän joululahjaksi saadun lekurikirjan innoittamana luulen, että ensi viikon Helsingin reissulla on edessä visiitti kirjakauppaan lastenosastolle. Näitä on siis ihan pakko saada lisää, tuumasi kersa. Ja minä komppaan. Minusta ja Mintun mutsista tulee vielä hyvät kaverit.
