Nostalgiaa leffahyllyllä

Olen dinosaurus. Kun haluan nähdä elokuvan, käyn leffavuokraamossa vuokraamassa elokuvan, katson sen illalla ja palautan levyn koteloineen seuraavana päivänä takaisin tiskille. Islannissa ei ole Netflixiä, mutta silti noin 100 000 islantilaisella – eli kolmanneksella kansasta – on se. Minulla ei ole aikaa tai innostusta ip-osoitteen kanssa näpertelyyn. Sitä paitsi ei ole edes tarve, sillä naapurikorttelissamme ihan tuossa nurkan takana sijaitsee yksi Reykjavíkin viimeisiä videovuokramoja, Aðalvideoleigan (vapaasti käännettynä Päävideovuokraamo).

Videovuokraamon näyteikkunassa.

Videvuokraamon tunnelma on hyvin erityinen. Telkkarin takana istuva keski-ikän ylittänyt omistaja katsoo aina jotain leffaa, on aina hyvällä tuulella, viikonloppuiltaisin pikkuisen maistissa ja jakaa kävijöille leffasuosituksia ihan pyytämättäkin. DVD-levyjen ohella kiskalta voi vuokrata myös VHS-kasetteja. Kuin söpöä! Tämä videovuokraamo ei saa sulkea koskaan. Kun bisnes loppuu, se pitäisi museoida.

Tänään päätimme kersan kanssa pitää leffaillan. Kävelimme päiväkodista Päävideovuokraamoon ja lainasimme Hákarlabeita 2:n. Mukaan lähti myös pussillinen popcorneja, lapselle trippi-kaakao ja äidille kokis. Juuri kun olimme kantamustemme kanssa astumassa videovuokraamon ovesta ulos kotoisaan tihkusateeseen, mies huudahti tiskin takaa tervehdyksen, jonka hän sanoo joka kerta ja joka ikiselle asiakkaalleen: Góða skemmtun! Pitäkää hauskaa!

Itse elokuva oli melko pöljä, mutta pääasia olikin istua yhdessä sohvalla ja syödä popparia. Sitä paitsi videovuokraamossa käynti on myös kasvatuksellinen teko: kun leffan katselusta pitää konkreettisesti maksaa jollekin, ymmärtää, että kaikkea ei saa ilmaiseksi netistä.