Lapsi ja sen kaveri

Vanhemmuuteen on tullut ihan uusi ulottuvuus sen jälkeen, kun lapsi on alkanut saada omia kavereita. Tilanne ei ole enää edes teoreettisesti minun hallinnassani. Se hengaa tyyppien kanssa, joita mä en itse juuri tunne. On hämmentävää kävellä kaupungilla, kun oma lapsi moikkailee muille metriheikeille ja tervehtii etunimellä. Omat kaverit ovat näkyvä todiste siitä, että kersa kasvaa ja itsenäistyy. Mutta kaverisuhteissa tulee väistämättä eteen myös vaikeita tilanteita, kuten nyt. 

Päiväkodissa käytiin viime viikolla vanhempainkeskustelut. Puolituntisen jutustelutuokion aikana käytiin läpi lapsen käytöstä, kehitystä, ryhmätyötaitoja ja sosiaalista olemusta. Kaikki oli vallan mainiosti yhtä yksityiskohtaa lukuunottamatta.

Kersamme on päättäväinen ja aktiivinen osallistuja ja tulee toimeen kaikkien ryhmän lasten kanssa. Ainoastaan yhden läheisen kaverin kanssa toistuu aina sama kaava: toinen määrää aina, mitä tehdään, ja lapsemme myötäilee. Pätkä yrittää välillä ehdottaa, että “jos tää leikki menisi vaikka näin”, mutta kaveri ei suostu vaan määrää aina leikin suunnan, johon lapsemme sitten tyytyy. 
Lastentarhanopettaja sanoi, että he ovat tarkoituksella laittaneet tytöt eri pienryhmiin, että he eivät hakeutuisi leikkimään vain kahdestaan. Päiväkotiryhmän henkilkökunta kuulemma korostaa kaikissa yhteyksissä kaikille lapsille yhteisesti, että ei voi olla niin, että leikeissä vain yksi määrää. Vetovuoroja pitää vaihtaa.
Mekin olemme kotona yrittäneet selittää lapselle, että leikeissä vaihdetaan osia ja molemmat voivat vuorotellen päättää mitä tehdään tai mitä rakennetaan. Välillä päätät sinä ja välillä se toinen. Lapsen mukaan asia kuulemma ei voi olla niin, koska “se haluaa aina päättää”. Silti nämä kaksi tyttöä haluavat leikkiä koko ajan yhdessä.
Jännä yksityiskohta on, että tämä sama kuvio ei toistu kenenkään muun kaverin kanssa, vain tämän yhden. 
Tilanne pani minut miettimään omien ihmissuhteitteni dynamiikkaa. Toiminko minäkin eri ihmisten kanssa eri tavalla? Ovatko vuorovaikutustaitoni erilaiset eri kaveriporukoissa? Kyllä ja kyllä, ainakin sinne lukion viimeiseen luokkaan asti. Joissakin ystävyyssuhteissa dominoin ja se olin minä, joka päätti, mitä tehdään tai minne mennään. Toisessa kaveriporukassa olin hiljaisempi peesailija, joka seurasi ryhmän vetäjää.
Lukion jälkeen tuli muutto uudelle paikkakunalle ja yliopisto-opinnot. Ihmisten määrä ympärillä ja sitä kautta valinnanvapaus lisääntyivät. Nykyään vapaa-aikaa on niin äärettömän vähän, että sen viettää niiden tärkeimpien ystävien kanssa, joiden kanssa yhdessäolo on antoista ja tasavertaista. Tunnen itseni ja ystäväni.
Mutta osaako neljävuotias vielä päättää, minkälaisia kavereita se haluaa? Ymmärtääkö se reilun käytöksen konseptin? Dominoiva tyyppi ja kersa ovat toisilleen tärkeitä ystäviä. He ovat usein yhdessä ja tervehtivät toisiaan iloisesti halaamalla joka aamu. En haluaisi liikaa puuttua heidän väliseen kaveruuteen alkamalla vahdata heidän yhteisiä leikkejään. En ole kuitenkaan lainkaan varma, mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä. 
Jos kannustan lasta päättäväisyyteen ja omapäisyyteen, pelkään opettavani sen röyhkeäksi. Jos en tee asialle mitään, opetanko lapsen heittopussiksi, jolla ei ole omaa tahtoa? Tosi helppoa tämä kasvattaminen.
Aiheet

Näitä luetaan

Satu Rämö

Contact / Yhteystiedot

Tietosuojaseloste

2024 © Satu Rämö