Dopamiini on yksi hermoston välittäjäaineista, joilla on vaikutuksia myös ihmisen persoonallisuuteen. Muita vastaavia yksilön persoonallisuuteen voimakkaasti vaikuttavia hormoneita ovat serotoniini, testosteroni ja estrogeeni. Meillä kaikilla on näitä hormoneita (ja paljon muita hormoneita), mutta niiden suhteelliset pitoisuudet vaihtelevat yksilöllisesti.
Kaverini vinkkasi amerikkalaisesta antropologista Helen Fisheristä, joka on tehnyt tutkimusta siitä, kuinka näiden välittäjäaineiden korkeat pitoisuudet vaikuttavat parisuhteisiin eli minkälaiset aivot yleensä ihastuvat toisiinsa. Kiinnostuin asiasta ja halusin yllättäen tietää siitä lisää. Aiheeseen liittyviä juttuja lukiessa menikin sitten yksi kokonainen työpäivä. (Tämä jälleen hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka kiinnostavat asiat tempaavat mukaansa.)
Dopamiini vaikuttaa elimistöön piristävästi ja energiaa lisäävästi. Jos dopamiinipitoisuus hallitsee, ihminen vaatii voimakkaita kokemuksia tunteakseen mielihyvää. Dopamiinityypit harrastavat todennäköisimmin extreme-lajeja. He ovat seikkailunhaluisia, optimistisia ja luovia ja aika boheemeja.
Serotoniinityypit taas ovat pellon toiselta puolelta. He ovat konservatiivisia ja perhekeskeisiä kotona viihtyjiä, jotka arvostavat turvallisuutta, lojaaliuutta ja järjestystä. Sohvaperunan ja sähköjäniksen ei missään nimessä kannata pariutua keskenään. Varminta on valita puoliso omasta porukasta.
Tämän superkiinnostavan tiedon valossa näen oman parisuhdehistoriani täysin uudessa valossa. Totta kai ne kaikki muut parisuhteet epäonnistuivat! Aivoni hengailivat täysin vääränlaisessa seurassa.
Olen ilmiselvä dopamiini. En hyppele kallioilta, mutta olen kyllä seikkailunhaluinen, optimistinen ja boheemi. Asenteeni elämään, työntekoon ja harrastuksiin kumpuaa kaikki samasta kuviosta: kaikki tai ei mitään ja tukka putkella.
Olen seurustellut muutaman serotoniinin kanssa, mutta eihän niistä suhteista tietenkään mitään tullut. Sohvaperuna ja sähköjänis voivat kyllä ihastua toisessa erilaisuuteen, mutta pidemmän päälle pelkkä eksotiikka ei kanna. Dopamiinilla menee ennen pitkää hermot, kun serotoniini ei hänen mielestä koskaan tee mitään. Serotoniinin mielestä dopamiini on hermeheikko suorittaja, joka ei koskaan tyydy siihen, mitä on juuri saavuttanut. Hermot menee, kummaltakin.
Olin aikanaan kiinnostunut myös muutamasta testotyypistä – siis sellaisista perinteisellä tavalla maskuliinisista miehistä (äänekäs, päättäväinen, johtajatyyppi) – mutta eiväthän ne kanssani koskaan selvin päin treffeille lähteneet. Opiskelijabileissä riitti kyllä molempia viihdyttäviä vauhdikkaita tilanteita, mutta arjen myötä testomiehet pariutuivat niiden vienosti hymyilevien ja rauhallisten henkilöstöjohtamisen opiskelijoiden kanssa.
Kun tapasin nykyisen mieheni, tiesin heti, että meillä synkkaa. En silloin tiennyt, miksi olin tilanteesta niin varma. Nyt vasta tajuan, että totta kai se oli itsestään selvää. Hän oli ensimmäinen tapaamani sopivanikäinen ja vapaa dopamiinimies. Dopamiineilla yleensä synkkaa hyvin keskenään.
Innostumme nopeasti, teemme asioita ja tekemisen jälkeen mietimme, mitä saatiin aikaiseksi. Tulemme onnellisemmaksi tekemisestä kuin paikallaan olemisesta. Painiskelemme molemmat jatkuvasti saman ”ongelman” kanssa: haluaisimme tehdä sata asiaa, mutta vuorokaudessa on vain 24 tuntia.
Eihän tämä evoluutiobiologiaan pohjautuva pariutumisteoria tietenkään vedenpitävä ole, mutta sen herättämät ajatukset ovat kieltämättä kiinnostavia. Se ainakin on varmaa, että mitä paremmin tuntee itsensä, sitä paremmin osaa valita itselleen sopivan puolison.
