Vinkit uuteen maahan: tutustu suomalaisiin ja hanki salikortti

Tutustuin yhteisen kaverin kautta toimittajan töitäkin tehneeseen naiseen, joka on muuttamassa pian Suomesta Norjaan, pieneen kalastajakylään. Vaihtelimme naamakirjan välityksellä kuulumisia ja fiiliksiä ulkomailla asumisesta. Mietimme, miten sitä parhaiten ihminen kotiutuu uuteen maahan ja saa itselleen sosiaalisen verkoston, johon nojautua. Täydellisessä ulkopuolisuuden tunteessa kun ei ainakaan minun mielestäni ole mitään vapauttavaa. Se on kamalaa ja ahdistavaa. On pakko olla sosiaalista sutinaa, jotta pää kestää jo muutenkin hankalan ympäristön. Kyllä vain, hankalan. Uusi ympäristö on minulle aina hankala. Kieli on vieras, ruokakaupassa myydään ihmeellistä ruokaa ja jengi syö illallista täysin käsittämättömiin aikoihin.

Kersan muovailuvahallinen näkemys oudosta tyypistä vieraassa ympäristössä.

Olen tehnyt itselleni kodin Kreikkaan (puoli vuotta Kreetalla hanttihommissa), Barcelonaan (asuimme siellä pari vuotta puolison kanssa) ja lopulta Islantiin, jossa asuinvuosia on takana nyt kuusi. Miten olen onnistunut sopeutumaan?

Menin kielikurssille. En todella suunnitellut jääväni Jorgoksen vaimoksi Kreetalle vuosikymmeneksi, mutta menin silti heti kreikan kielen alkeiskurssille. Halusin oppia lukemaan katukylttejä, vittuilemaan yli-innokkaille gigoloille ja tilaamaan ruokakaupassa juustot paikallisella kielellä.

Kun asuimme miehen kanssa Barcelonassa, tiesimme, että emme tulisi jäämäään sinne loppuelämäksi. Silti menin kielikurssille, koska jos halusi saada edes hyvänpäiväntuttuja, oli pakko osata vähän enemmänkin kuin buenos dias. Islannissa suoritin kielestä kolmen vuoden kanditutkinnon, koska halusin oppia puhumaan oikein. Silloin tiesin, että jäisin tänne ainakin vuosikymmeneksi.

Paitsi että kielikurssilla oppii kieltä, siellä tapaa muita yhtä uunossa tilanteessa olevia ihmisiä. Ei niistä välttämättä parhaita ystäviä tule, mutta onpa edes joku, jonka kanssa jutella ja käydä baarissa kaljalla. Ja sen jonkun kautta voi tavata jonkun toisen, jonka kanssa synkkaakin ja syntyy ystävyys.

Arkiston helmiä Kreetalta. Vuosi noin 2001.

Menin punttisalille. Jokaisessa uudessa maassa hankin ensimmäisen viikon aikana salikortin. Spinning-tuntien ylämäkiosuuksilla lähtee yhtä sairasta läppää joka maassa. Kun haisee yhdessä muiden kanssa hielle, syntyy yhteenkuuluvuudentunne. Ja jokainen sellainen hetki on uudessa ympäristössä leijuvalle irtolaiselle tärkeä. Jalkapallohan on ihan paras tapa tutustua uusiin ihmisiin missä päin maailmaa tahansa, mutta kun en osaa eikä laji kiinnosta. Siksi tyydyin bodarikorttiin.

Menin töihin. Kreetalla heitin asiakkaita sisään turistiravintolaan. Kymmenen tunnin työpäivät ja kuuden päivän työviikot nopeuttivat kummasti sopeutumista paikalliseen tahtiin. Tarjoilijoista ja kokeista tuli kavereita, joiden kanssa vietettiin myös ne muutamat satunnaiset vapaatunnit baarissa.

Barcelonassa olin freelancer, mutta sen sijaan että olisin jäänyt kotiin tietokoneeni kanssa etsin friikkuyhteisön, josta vuokrasin itselleni työpöydän. Islannissa noudatin samaa tapaa: vapaana yrittäjänä, mutta läsnä muiden samanlaisten parissa.

Joku työsäätö kesken Barcelonassa, 2007.

Imin tietoa. Luin kaikissa uusissa asuinpaikoissa paljon sanomalehtiä, kyselin tutuilta politiikasta ja otin selvää paikallisten arkipäivästä ja vitutuksen aiheista. Kyselin verottajasta, poliitikoista ja siitä paikallisesta suuryrityksestä, joista jokaisella on joku mielipide. Matkustin, kyselin, kävin elokuvissa ja kirjastoissa ja katselin. Kun opettelee asioita paikallisesta elämästä, tulee ihan huomaamattaan sen paikan asiantuntijaksi. Sitä tietoa voi sitten purkaa blogissa, kirjoittamalla kirjan tai hankkiutumalla töihin, jossa voi käyttää hyväkseen omaa syntyperäänsä ja kohdemaasta kertynyttä tietoa. Islannissa olen nobody, ei täällä kukaan kysele minun mielipiteitäni Islannista. Suomesta saan kuitenkin lähes päivittäin Islantiin liittyviä kyselyjä. Se luo paitsi töitä myös tunteen siitä, että todella olen osa tätä yhteiskuntaa.

“Going local.” Kaikkien tosivaeltajien repussa kulkee matkakaasugrilli. Islanti, noin 2008.

Tutustuin muihin ulkomaalaisiin. Tämä jakaa mielipiteitä. Jos olisin joka kerta vetänyt rastin seinään kuullessani ulkosuomalaisen suusta sanat “minähän en sitten ulkomailla hengaa muiden suomalaisten kanssa vaan hankin paikallisia ystäviä”, olisi seinälläni nyt hautausmaa. Tuollainen ajattelutapa on raivostuttavan mustavalkoista. Eihän sillä ihan oikeasti ole väliä, onko tyyppi suomalainen vai kreikkalainen. Molemmissa on täysurpoja ja molemmissa on hyviä tyyppejä. Sitä paitsi muihin ulkomaalaisiin on alussa paljon helpompi tutustua kuin paikallisiin. Se on ihan normaalia: ulkkarit ovat yhdessä pihalla järjestäessään arkeaan. Paikallisilla taas on täysin omat kuviot arkirutiineineen, joihin kiinni pääseminen vie enemmän aikaa. Olen itse tutustunut kaikkiin tuntemiini islantilaisiin ulkomaalaisten kaverieni kautta – paitsi siihen yhteen, jonka lapsi on oman lapsen luottokaveri päiväkodissa. Mistä päästäänkin viimeiseen kohtaan:

Islanti, 2011.

Hankin lapsen. Tämähän ei varsinaisesti kuulunut integroitumissuunnitelmaani, mutta siitä on kyllä ollut luvattoman paljon apua. Päiväkotien ja perhekerhojen kautta tai ihan vaan ruokakaupassa rattaiden kanssa hortoillessa sitä kokee olevansa samaa jengiä niiden muiden vankkuriseurueiden kanssa vaikka sanaakaan ei vaihdettaisi. Tuttavuuksia ja hetkellisiä kohtaamisia syntyy kuin itsestään. Vain toinen vanhempi voi ymmärtää ne fiilikset, kun lapsi oksentaa keskelle ruokakaupan keskikäytävää kello viiden iltapäiväruuhkassa. Sitä tuntee olevansa todella kaukana kotoa.

Aiheet

Näitä luetaan

Satu Rämö

Contact / Yhteystiedot

Tietosuojaseloste

2024 © Satu Rämö