Kun luova työ mättää

Onneksi on perjantai. Viivasin juuri yli viimeisen rivin tämän viikon tehtävistä töistä. Takki on työpöydän ääressä valunut ihan tyhjäksi, vaikka en ole tehnyt mitään fyysisempää kuin kirjoittanut. Seuraava kirjani ilmestyy ensi keväänä ja käsikirjoitus pitäisi palauttaa tammikuussa. Olen jakanut kirjoitusurakan pieniin osiin ja kunkin osan kullekin viikolle. Tällä viikolla sain valmiiksi yhden 20 sivuisen luvun. Hurraa ja huhhuhhhuh. Ei tullut helposti.

Kuva: Gudny Hilmarsdottir

Välillä kirjoittaminen on todella vaikeaa.

Tyypillinen hankaluus on se, että päässäni on kyllä melko paljon ihan päteviä ajatuksia, mutta niitä ei saa järjelliseen muotoon. Istun ja ryin, mutta mitään ei ota tapahtuakseen. Tämän blokin ratkaisen kirjoittamalla vihkoon tai puhelimeen sattumanvaraisesti kaikkea jotenkin aiheeseen liittyvää. Teen päättömiä lauseita, jotka eivät välttämättä edes liity toisiinsa. (Tyyliin: Minun on pakko tavata hänet. Katsokaas neiti, ei täällä silloin mitään pesukoneita ollut. Repussa (VAI rinkassa!?) on ruokaa kahdeksi päiväksi.) Parin tunnin kuluttua aloitan editoimisen ja huomaan, että kyllä sieltä jotain julkaisukelposta materiaalia syntyy. Ehkä. Kun on onneksi lahjakas editori. 
Vaikeampi ongelma on se, kun päässä ei tapahdu mitään, mistä kannattaisi kertoa muille. Silloin huomaan, että juuri se, mitä nyt aion sanoa, onkin ihan typerää, liian keskinkertaista tai jo aikaisemmin ja paremmassa muodossa useaan kertaan sanottua. Exceliin tehdyn kirjoitussuunnitelman ja itse tehdyn tiivistelmän takia kyllä tiedän, mistä pitäisi noin niin kuin periaatteessa kirjoittaa, mutta kun mitään ei vaan tule. Pää on tyhjä. Argh. Se on niin turhauttavaa. Vähän kuin alkaisi leipoa pullaa, mutta mistään ei löydy hiivaa tai edes jauhoja.
Tällaisissa ameebaeläintilassa tulevat tietysti mieleen muiden omista tekeleistäni antamat kommentit. Miina Supinen kirjoitti Facebook-seinällään olevansa onnellinen, että tänä syksynä voi mennä kustantajan syysbileisiin kirjailijana, jolta ei juuri ole tullut ulos uutta romaania. Ymmärrän tunteen niin hyvin. Arvioinnin kohteena oleminen voi olla välillä todella kaameaa.
Valehtelisin, jos sanoisin, että sillä ei ole väliä, mitä muut  puhuvat. Kyllä sillä vaan on väliä. 
Se ei haittaa, jos joku kommentoisi ulkonäköäni, ihmettelisi vaatetustani tai naureskelisi harrastuksilleni tai rämälle autolleni. Koen itseni näissä asioissa täysin ehjäksi. Täysin yhdentekevää, jos jonkun mielestä kenkävalintani on urpo. Lampsin aika usein sattumanvaraisissa vaatteissa, joissa värimaailma etsii toista. 
Mutta sitten kun joku kritisoi jotain, mikä liittyy työhöni, tuntuu inhoittavalta. Erityistä nipistelyä koen silloin, jos arvostelu liittyy kirjoittamiini teksteihin. Siinä ei voi syyttää ketään muuta: huonoa tiimiä, kehnoa esimiestä, epäselviä ohjeita tai asiakkaan virheellisiä odotuksia. Mielestäni on tullut ajatuksia, jotka olen kirjoittanut ylös, ja jos ne ajatukset ovat jonkun mielestä täysin hohhoijaa, tuleehan siitä kehno mieli. 
Kökkö kirjoitusviikko saavutti pohjansa, kun lukaisin Kotilieden-kolumneistani tulleita palautteita. Olen saanut muutaman sähköpostin, joissa juttuja (ja samalla Vuoden mutseja) on kiitelty. Mutta olihan siellä muutama ihan toistakin mieltä: “Haluan antaa palautetta Satu Rämön kolumnista. Koin sen täysin Kotilieteen kuulumattomaksi höpinäksi.”

Kirjoitin sitä juttua ainakin viisi tuntia. Olen saanut aikaiseksi viiden tunnin höpinää! En tietenkään syytä ketutuksesta kommentin kirjoittanutta lukijaa. Se on hänen mielipiteensä. Mutta ollapa niin vahva, että se ei tuntuisi missään.

Palutteiden lukemisen jälkeen mörisin kotona läheisille pari päivää ennen kuin mies sai lypsettyä ulos syyn alakuloon. Miehen mielestä olen käsittänyt koko homman ihan väärin. Pitäisi olla kuulemma mielissään, että joku edes reagoi. Omaa linjaa ei saisi missään nimessä muuttaa, koska yleisöä ei kuulu yrittää miellytää. Ne joko tykkäävät tai sitten eivät. No voisihan sen noinkin ajatella.

Luulen, että tässä on kyse ennen kaikkea oman ammatti-identiteetin menettämisen pelosta. Minun ei ole tarvinnut koskaan pelätä yt-neuvotteluita ja työsuhteen irtisanomista. Taloudellisten ja tuotannollisten syiden takia potkujen saaminen voi olla todella kova paikka. Kai tässä on kyse vähän samasta: salaa pelkään sitä päivää, kun oma sisältö lakkaa kiinnostamasta ketään. 
Semmoista. Välillä on tällaisiakin työviikkoja. 
Aiheet

Näitä luetaan

Satu Rämö

Contact / Yhteystiedot

Tietosuojaseloste

2024 © Satu Rämö