Islantilaiset sukujuhlat: minä ja 150 muuta perheenjäsentä

Yksi Islannin hienoimmista perinteistä on mielestäni ættarmót eli sukukokous. Islantilaiset suvut järjestävät niitä suvusta riippuen, useimmiten muutaman vuoden välein. Juhlan järjestäjät ovat suvun aktiivismpia puhemiehiä ja -naisia. He vuokraavat juhlatilan, tilaavat ruoat ja päättävät päivämäärän. Koko suvulle lähetetään hyvissä ajoin kutsut. Ennen juhlapäivää kerätään kaikkien suvun jäsenten ja heidän puolisoidensa (mukaan lukien poika- ja tyttöystävät) henkilötiedot ja ammatit ja painetaan sukukirja, jollainen lykätään jokaisen juhliin saapuvan käteen.

Matkalla sukujuhliin. Tasapuolisuuden nimissä pistin Marimekon paidan päälle islantilaisen villapaidan.

Pääsin osallistumaan elämäni ensimmistä kertaa ættarmótiiin lauantaina, kun mieheni äidinpuoleinen suku kokoontui Etelä-Islannissa Eyrarbakkin kylätalolla. Paikalle kutsuttiin anopin suvun pääjehujen eli Guðrún Elisabetin ja Guðmundurin (eli anopin isoäiti ja isoisä) lapsenlapset, lastenlastenlapset ja lastenlastenlastenlaspset ja näiden kaikkien puolisot. Vanhin elossa ollut ja mukaan pirskeisiin tullut suvun jäsen oli 94-vuotias Sigríður, ammatiltaan kalatehtaan työntekijä (se luki kirjassa).

Maisemia matkan varrelta.
Ajoimme etelärannikolla sijaitsevalle kylätalolle Reykjavíkista noin tunnin. Aurinko paistoi ja ulkona vihmoi tuuli 20 metriä sekunnissa. Autonikkunasta vilisivät harmaat laavamuodostelmat, joiden päälle on vuosien saatossa kasvanut kirkkaanvihreää sammalta. Tiellä ei juuri näkynyt muita. Kaunista.
Kahvipöydän antimia: maustekakkua, tiikerikakkua, kleina-munkkeja ja “hääparinriemu”-kakkua.
Kylätalolla otettiin nimet ylös ja tarkistettiin, että kaikki ovat maksaneet osallistumismaksun, jolla katetaan ruoka ja tilavuokra. Kaikki saivat rinnuksinsa nimilapun ja sukuluettelon eli Niðjatalin. Myöhemmin voi sitten kirjasta tarkistaa, ketä sukuun oikein kuuluu, missä he asuvat, ovatko naimisissa ja koska heillä on syntymäpäivät. Siis eräänlainen suvun oma Facebook kansissa.
Puolisoni isoisoisä ja isoisoäiti.
Tuosta sukukirjasta käy nimien ja ammattien lisäksi ilmi paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia perheiden kohtaloista. Kun olimme saaneet munkkikahvit juotua, syvennyin ensimmäistä kertaa paremmin anoppini suvun historiaan. Huomasin, että sukuhaaran perustajat, Guðrún Elisabet ja Guðmundur,  kuolivat noin viisikymppisinä, jolloin heidän nuorimmat lapsensa olivat vielä alle 5-vuotiaita. Kyselin anopiltani, miten monilapsinen perhe pärjäsi ilman vanhempiaan, laitettiinko lapset orpokotiin. Ei, niin ei kuulemma käynyt, vaan vanhimmasta lapsesta tuli sisaruksilleen perheen pää. 
Nimeni on kirjoitettu oikein! Vain syntymäaika on väärin. Noh, pikkuseikka.
Huomasin kirjasta myös, kuinka eräs suvun perheistä on sukupolvesta toiseen asunut samalla pienellä paikkakunnalla Islannissa. Sitten syntyi yksi erilainen ja rikkoi kuvion. Hän pisti pakan kunnolla sekaisin muutti Yhdysvaltoihin.
Kaikki suvun paikallaolleet pienemmät lapset.
Kun kahvit ja munkit oli juotu, lapset lähtivät ulos pelaamaan jalkapalloa. Osa aikuisista joi parit oluet auringonpaisteessa, jotkut lähtivät käymään Eyrarbakkin museoissa ja osa istui pöytien ääreessä muistelemassa vanhoja ja päivittämässä kuulumisiaan. Me lähdimme pienellä porukalla kylään Eyrarbakkin kylässä sijaitsevaan Islannin ainoaan naisasiakirjastoon. Sen kokoelmissa on ainoastaan islantilaisten naisten kirjallisuutta. Selasimme lapsen kanssa Islannin entisestä presidentistä Vigdís Finnbogadóttirista tehtyä kirjaa. 
Naisasiakirjastossa. (Kuva: Björgvin Hilmarsson)
Iltapäivällä tarjoiltiin vielä lammaspataa ja kakkukahvit. Usein näissä sukujuhlissa yövytään teltoissa ja juhitaan viiniä naukkaillen pitkälle yöhön. Tällä kertaa juhlista vietettiin pelkkä päiväversio, ja ihmiset alkoivat puuhata kotiinlähtöä seitsemän maissa.
Lammaspataa, já takk!  (Kuva: Björgvin Hilmarsson)
Suomalainen sukuni on todella pieni, eikä meillä ole juurikaan vietetty sen suurempia sukujuhlia – jos häitä ja hautajaisia ei lasketa. Lähisukuuni kuuluvat ihmiset voin laskea kahden käden sormilla. Siksi olikin superkiinnostavaa huomata, kuinka 150 saman suvun ihmistä kokoontui samoihin tiloihin yhdeksi päiväksi viettämään aikaa ja syömään lammaspataa. Siinä ei muuten hiljaista hetkeä koita, kun islantilaiset pääsevät kunnolla ääneen.
Pikku puolikasislantilaiseni.  (Kuva: Björgvin Hilmarsson)
Seinällä meitä juhlijoita katseli mustavalkokuvista vakavailmeinen pariskunta, jonka ansiosta nämä kaikki muutkin 150 muuta ihmistä olivat täällä tänään. Mutisen sisältä tulee uusia mutseja. Joskus vuonna 2150 siellä kylätalon seinällä saattaa ihan hyvin irvistellä omakin kuva. 
Anopin vaari ja mummo ja heidän kotitilansa, jonka seudulla osa suvusta asuu edelleen.
En ole kuullut tällaisesta sukujuhlaperinteestä muualla kuin Islannissa. Järjestetäänköhän vastaavia sukupirskeitä muuallakin?
Aiheet

Näitä luetaan

Satu Rämö

Contact / Yhteystiedot

Tietosuojaseloste

2024 © Satu Rämö