Parisuhdeillallinen ja mitä siellä oikeasti tapahtuu

Hei, idea! Viimeinen lomapäivä ennen töiden alkua, päiväkodin alkua, harrastusten alkua ja asumme edelleen anoppilassa hyvässä sovussa. Pitäisiköhän juhlistaa alkavaa syksyä lähtemällä parisuhdeillalliselle, nyt kun lapsenvahtikin löytyy viereisestä huoneesta? No totta ihmeessä pitäisi. Ajatustasolla parisuhdeillallinen hipoo romanttista elokuvaa, jossa tuijotellaan toisiaan silmiin, puhutaan romantiikasta ja nautitaan vuosikertaviineistä. Sen jälkeen ehkä kävellään käsikkäin kaupungin yössä.

No ei se niin mene. Tietenkään.

Nopeassa lähdössä ehtii laittaa ponnarin ja huulipunaa.

Reykjavikin suosikkiravintolamme (Fridrik V) on maanantaisin kiinni. Piti keksiä joku muu vaihtoehto. Päätimme varata pöydän uudesta ravintolasta, joka on saanut hyviä arvosteluja TripAdvisorissa. Ensimmäinen vikaliike. TripAdvisoriin ei voi ikinä luottaa, kun tekee valintoja omassa kotikaupungissaan. Eivät turistit voi tietää parhaita paikkoja. Tiedän kokemuksesta, että he (me) menevät sinne, missä on tilaa tai minne on helppo löytää. Jos ruoka on ollut ok ja palvelu menettelee, koetaan helpotuksensekaista onnellisuutta siitä, että löysimme tämän upean ravintolan!

Pöytään päästyämme kaivan kännykän esiin ja alan kuvata pöydällä olevia nättejä lautasliinoja. Tarjoilijan lähestyy pöytäämme, mutta puoliso kehottaa häntä odottamaan hetken, koska vaimon pitää ensin instagrammata puupöytä. Tämä on osa arkipäiväistä vinoiluviestintäämme, jossa lempeästi hihittelemme toistemme heikkouksille. Pistän luurin laukkuun.

Nätit pellavalautasliinat!

Ensin tarjoilija iskee käteen cocktail-listat. (Ovela veto: ravintolahan saa isoimmat katteet juomista, joten asiakkaille ei edes anneta ruokalistaa, ennen kuin he ovat pläränneet läpi juomalistan ja todennäköisesti valinneet sieltä jotain.) Melkein kaksikymmentä euroa pienestä juomasta on liikaa ja sitä paitsi olemme autolla, joten jäämme odottelemaan tarjoilijaa, joka toisi ruokalistat.

Jaamme alkupalalautasen ja tilaamme molemmat omat pääruoat. Alkupalalautanen on yhtä jännittävä kuin kuolinilmoitussivu päivälehdessä. Näitä makkaroita saa viereisestä lihakaupasta ja juustot voi hakea ruokakaupasta. Olisivat nyt edes tuunanneet tähän kylkeen jonkun oman hillon tai keksineet jonkun jännän makuyhdistelmän. Sitä paitsi leivässä on rusinoita (!!!). Alan epäröidä ravintolan hinta-laatusuhdetta.

Mies tilaa vehnäoluen, mutta saa tavallisen hanabissen. Huomautuksen jälkeen se haetaan pois pöydästä ja tuodaan uusi tilalle, mutta kukaan ei pahoittele kömmähdystä. Kyllä pitäisi 40 euron pääruokien ravintolassa osata käytöstavat. Kuiskuttelen pöydän yli nihkeästä palveluasenteesta.

Ehdin näppäistä yhden annoskuvan pöytäseuralaisen vessatauolla.

Kokeilen pääruoaksi kasvisannosta, pähkinäpihviä. Se on hyvä ja maukas, mutta tarjoillaan perunamuusin kanssa, joka on samanväristä ja rakenteeltaan samaa kuin pähkinäpihvi. Lopputulos on väritön ja mössömäinen lastenruoka-annos. (Lupasin olla instagrammaamatta ruokapöydässä, joten en saanut siitä kuvaa, sorry!) Miehen pihvi on hiilillä kypsennetty ja lisukkeena on samaa muusia. Enää en kuiskuttele. Puhun jo puoliääneen pettymyksestä.

Kökkö palvelu ja keskitason ruoka (mutta huipputason hinta) eivät houkuttele jäämään jälkiruoalle. 120 euron lasku kirpaisee. 120 euroa keskinkertaisuudesta. Olen saanut ikimuistoisia illallisia katukojuissa viidellä eurolla. Tasokkaissa ravintoloissa 120 eurolla saa jo taidemuotoa lähenevän ruokanautinnon. 120 euroa keskinkertaisesta ruoasta on yksinkertaisesti törkeän kallista.

Ehdotin kyllä double-selfietä.  Sain puolet.

Tulemme kotiin ja mielessä on lepuutella kehoa vaakatasossa ja jatkaa siitä, mihin rainvolassa jäätiin. Avaan makuuhuoneen oven ja huomaan, että lapsi on kömpinyt sänkyymme ja valtaa X-asennossa sen pinta-alasta noin puolet. Se kuorsaa. Äänekkäästi. Nätin yöpaidan sijasta kaapista kananttaisi siis kaivaa korvatulpat ja lätkän pelisuojat, koska metriheikki paitsi kuorsaa, se myös huitoo.

Könyän sänkyyn 30 sentin kaistaleelle. Siihen mahtuu mukavasti kyljelleen. Itsesuojeluvaistoisena käännän lapselle selkäni. Toivon, että se osuu yöllä huitoessaan hierontaa kaipaaviin hartioihini.

Ennen kuin nukahdamme huutokuiskailemme miehen kanssa sängyn äärilaidoilta. Olemme samaa mieltä siitä, että jos kerran on lempiravintola, pitää tehdä kaikkensa, että pääse sinne. Kaikki muu on riskialtista rahanhukkaa. Vaikka onhan se riskialtis rahanhukkakin ihan kivaa, jos seuralainen on hyvä.

Läts. Ja sieltähän se tuli se ensimmäinen pienen käden heilautus. Se osui korvaan.

Aiheet

Näitä luetaan

Satu Rämö

Contact / Yhteystiedot

Tietosuojaseloste

2024 © Satu Rämö