Hummani hei

Viime viikkoinen työmatkani ei mennyt ihan suunnitellulla tavalla. Mieheni, joka on koko elämänsä suhtautunut aavistuksen nihkeästi hevosurheiluun, lähti pyynnöstäni mukaan yhdelle ratsastusreissuista. Kaikkia todennäköisyyksiä uhmaten hän palasi retkeltä ambulanssikyydillä. Tuskin on kenellekään yllätys, että täällä on viime päivät eletty melko ankeissa tunnelmissa.

Pehmeällä niityllä.
Kuten onnettomuudet yleensä, tämäkin tapahtui hyvin nopeasti ja yllättäen. Ratsastimme muutaman tunnin mittaisen lenkin päätteeksi ryhmän viimeisinä tallille käyntiä ja hidasta tölttiä. Olimme vajaan kilometrin päässä kotitallilta kun takaani kuului kova muksahdus ja karjaisu. Näin hevosen kampeamassa ylös pölyisestä maasta ja miehen makaavan polulla kyljellään toinen jalka kiinni jalustimessa. Hevonen oli kompastunut ja kaatunut. Mies oli tippunut selästä ja saanut päällensä hevosen. Lopputuloksena kolmesta kohtaa murtunut lantio.


Todennäköisyys, että näin voi käydä, tuntui todella pieneltä. Henkilökohtaisen kriisin iskiessä olen aikaisemminkin turvautunut samaan keinoon: alan suhteuttaa tapahtunutta isompaan kontekstiin kaivelemalla tilastoja.

Yritin etsiä tilastotietoja ratsastusonnettomuuksista sekä Suomesta että maailmalta, mutta lukuja on saatavilla nihkeästi. Suomessa on ratsastuksen harrastajia 150 000 (Kansallinen liikuntatutkimus 2011). Tiedän, että kaikki aktiivisesti lajia harrastavat putoavat selästä joskus. Epäilen, että pienimpiä onnettomuuksia rekisteröitäisiin mihinkään. Ainakaan itse en tällaisia tietoja löytänyt. Sen tiedon löysin, että Suomessa vuosittain keskimäärin yksi ratsastusonnettomuuksista johtaa kuolemaan. Se on aika vähän.

Koristeeksi tarkoitetut kengät naulataan oven yläpuolelle kanta ylöspäin,  jotta onni ei valu ulos. 

Valtaosa hevosonnettomuuksista johtuu siitä, että ratsastaja putoaa ratsun selästä. Ratsastusonnettomuuksia verratessa korkein riski on esteratsastuksessa. Vain noin 4 % hevostapaturmista johtuu hevosen kaatuamisesta päälle, käy ilmi Annina Mikkolan tekemästä opinnäytetyöstä Turvallisuuden edistäminen ratsastusurheilussa (HAMK 2009). Tarkistin myös ratsastuspaikan omat tilastot. Tallilla, jolla ratsastimme, on 30 toimintavuoden aikana vain kerran aikaisemmin tarvittu ambulanssia (tärähdys, ei murtumia). Ratsastajia tippuu selästä kuulemma alle viisi yhden kesän aikana ja yleensä vammana on pintanaarmu tai pieni nirhauma.

Nature-lehden kätköistä löysin kuitenkin kauhistuttavan yksityiskohdan: vakavien onnettomuuksien määrä on suhteessa isompi ratsastajien kuin moottoripyöräilijöiden keskuudessa. Vuonna 1985 tehdyn tutkimuksen mukaan moottoripyöräilijät joutuvat vakavaan onnettomuuteen kerran 7 000 ajotuntia kohden, kun taas ratsastajilla vastaava luku on kerran 350 tuntia kohti. Moottoripyörät ovat tosin yleistyneet ja niiden nopeudet kasvaneet viimeisen 25 vuoden aikana, joten tilasto tuskin enää pitää paikkansa. Sitä paitsi maailmalla ratsastusta vaarallisemmiksi harrastuksiksi on luokiteltu mm. sellaiset hurjapäälajit kuin uinti, pyöräily ja koripallo.

Kaikesta huolimatta: peukku.

Emme hyppineet esteitä, kaahanneet tai kulkeneet erittäin vaikeassa maastossa. Köpöttelimme tasaisella maalla ja menimme rauhallista vauhtia. Tilastojen ja ihan arkijärjenkin valossa näyttää siis siltä, että mahdollisuus joutua vakaavaan ratsastusonnettomuuteen on tilanteessamme naurettavan pieni. Mutta eihän se naurata, kun paska tuuri osuu omalle kohdalle.

Viime päivinä olen aivan liikaa ajatellut, miksi minun pitikin mennä houkuttelemaan hänet mukaan retkelle. Vuoristo- ja jäätikköoppaana työskentelevä mies on rikkonut luita aikaisemminkin. Eivät hänen harrastuksensakaan ihan postimerkkien keräilyä ole: maastopyöräilyä, sukellusta, kalliokiipeilyä, jääkiipeilyä. Hän ei luonnon vaaroja pelkää, mutta on aina pitänyt ratsastusharrastusta vähän kummallisena. Hänelle hevonen on lapsuusvuosista tuttu maaseudun työväline, jonka avulla liikutellaan heinäpaaleja, kerätään lampaita vuorilta ja tehdään peltotöitä. Hevosurheilu on hänen mielestään täynnä riskejä, koska omat taitonsa voi tuntea, jään kestävyyttä voi ennustaa ja lumivyöryriskiä voi oppia arvioimaan, mutta hevonen on itsenäinen elävä olento.

Olen rypenyt harmissa, mutta toisaalta jauhanut mielessäni myös sitä, kuinka hyvin meille itse asiassa kävi.

Mies oli aikaisemmin tuon saman retken aikana pyytänyt minua menemään edeltä muun ryhmän kanssa, että hän tulisi kyllä lönkytellen perässä. Jostain syystä en halunnut mennä, vaan jäin hänen kanssaan pitämään jonon häntää.

Talleilla.

Hevosen kierähtäessä päältä miehen toinen jalka jäi jalustimeen kiinni. Hyppäsin heti pois oman ratsuni selästä ja sain jollain ihmeen tavalla pidettyä mieleni hallinnassa enkä juossut hätäpäissä hänen luokseen vaan kävelin rauhallisesti. En muista noista sekunneista mitään muuta kuin sen ajatuksen, että jos tuo hevonen nyt liikkuu, tässä käy todella huonosti. Puhuin omille jaloilleen nousseelle hevoselle rauhallisesti, tuijotin sen silmiä ja lähestyin sitä käsivarsi hieman ojossa. Kun olin saanut ohjista kiinni, toimin kuin kone. Väänsin jalan irti jalustimesta, tarkastin onko mies tajuissaan, vastaako se kysymykseen ja pystyykö se liikuttamaan varpaitaan. Sitten soitin ambulanssin.

Autoa odotellessa ensimmäisenä paikalle pystähtyi paikallinen maanviljelijä, jonka mukana autossa matkustanut vaimo oli sairaanhoitaja. Hän aloitti ensiavun heti. Sitten tien penkalle tuli hevosmies, joka otti hoitoonsa meidän hevoset. Kolmantena paikalle ilmestyi maasturillaan kylän pappi. Kertoo jotain mieheni tilannekomiikasta, että hän yskäisi maasta pölyn keskeltä pappia lähtemään pois. Jos lääkärin saisi. Sua mä en tarvitse vielä. 

Atlanttin rannalla tauko.

Sairaalassa selvisivät lopulliset vahingot. Lantio on vasemmalta puolelta kolmesta kohtaa murtunut. Murtumat ovat stabiileja, eli leikkausta ei tarvita. Parin viikon sairaalajakson jälkeen on edessä kepeillä lenkkausta noin 6-8 viikkoa. Kävelemään pitäisi päästä elokuussa. Ruston kunnosta osataan sanoa jotain vasta kuukausien kuluttua.

Jos lantion murtuma olisi ollut iso, se olisi voinut johtaa sisäisiin verenvuoroihin, joihin voi menehtyä muutamassa kymmenessä minuutissa. Jos hevonen olisi lähtenyt karkuun, jalka ei välttämättä olisi irronnut jalustimesta. Jos minä olisin ollut kauempana, en olisi päässyt auttamaan. Jos minä en olisi pyytänyt häntä mukaan, tätä onnettomuutta ei olisi tapatunut.

Raps, raps.

Jossittelen, vaikka tiedän sen täysin typeräksi. Voihan sitä tukehtua vaikka banaaniin tai jäädä kadulla auton alle. Silti syömme banaaneja ja poistumme kotoa päivittäin. Tallin omistajaperheen 14-vuotias poika lohdutti minua kaikkein parhaiten. “Kävi onnettoman huono tuuri. Älä mieti, mitä olisi voinut tai ei olisi voinut tapahtua. Onnettomuus on jo ohi, ja seuraavaksi siitä toivutaan.”

Sille omistetaankin sitten tämä kesä. Aiomme asua anopin luona syksyyn asti. Juoksen seuraavat pari kuukautta vesilasia keittiöstä, raavin selkää, hieron hartioita, haen kaupasta karkkia, videovuokraamosta leffoja, korjaan peittoa, etsin tyynyjä ja toimin ihmiskeppinä. Onneksi tuli aloitettua se CrossFit. Loppukesästä jaksaisin vaikka nostella sitä, jos oikein kunnolla treenaisin. Vaikka toiasaalta, sitten se taas jo kävelee omin jaloin. Ihan varmasti.

Turvallista juhannusta teille kaikille.

Kuvat (paitsi pieni tilannekuva): Björgvin Hilmarsson

Aiheet

Näitä luetaan

Satu Rämö

Contact / Yhteystiedot

Tietosuojaseloste

2024 © Satu Rämö