uin äskettäin Juha Itkosen Hetken hohtava valo (2012). Aluksi ihastuin kirjaan. Sitten kyllästyin. Lopuksi kiinnyin. Monivaiheista lukukokemusta selittää ainakin osittain se, että tämähän ei ole mikään yhden päivän mittainen lukuromaani. Mikissäkin sivuja oli melkein tuhat. Keskivaiheen kyllästyminen johtui siitä, että luin kirjaa juonivetoisella odotushorisontilla: venasin, että tarinassa tapahtuisi kohta jotain. Keskiosasta yli päästyäni tajusin olleeni vähän hölmö. Tarinahan ei ole juuri lainkaan juonivetoinen: tässä ei tule tapahtumaan yhtä tai kahta isoa asiaa, joita pohjustetaan ensimmäiset parisataa sivua. Perinteistä draaman kaarta ei ole. Mutta eihän elämässäkään ole, ja juuri siitä tämä kirja kertoo: yhden suomalaisperheen elämästä, 1960-luvulta tähän päivään. Tämän ymmärrettyäni kiinnyin tarinaan, mutta vielä silloin en oikein ymmärtänyt, miksi.
 |
| Sinä päivänä aurinko paistoi koko päivän. |
Toki tarinassa oli paljon sellaista, johon vuonna 1980 syntyneen on helppo samastua tai joka muuten tuntuu tutulta: kapitalismin nousu, kasinovuodet, yrittäjäperhe, konkursseja, laman jälkeiset mielenterveysongelmat, perheen yhteiset rantalomat ja ulkopaikkakunnille muuttaneet perheenjäsenet.
Hetken hohtavan valon synnyttämän kiintymyksen ymmärtämiseen tarvittiin vielä yksi asia: Parnasso-lehti. Olin sattumalta pakannut matkalaukkuun mukaan yhden viime vuoden lukematta jääneen Parnasson (6-7/2013). Eräänä hiljaisena iltana (mies ja lapsi nukkuivat, netti ei toiminut) lueskelin sieltä Tommi Melenderin kirjoitusta Sydämeltään runoilija. Kirjoituksessaan Melender pohtii, mitä annettavaa lyriikalla voisi olla proosalle:
”Paras kirjoittamisen koulu on lukea lyriikkaa, niin ahkerasti ja antaumuksella, että se painuu hengitykseen ja verenkiertoon. Siinä missä proosa on lineaarista, analyyttistä ja suoraviivaista, runous on asssosiatiivista, monivivahteista, äänteille, rytmeille ja nyansseille herkkää. Jotta proosa voisi olla muutakin kuin sujuvaa tai luettavaa, sen on lähestyttävä runouttua.”
Silloin ymmärsin, että se, mikä Itkosen teoksessa minua eniten viehätti, oli ilmaus ja kieli. Tekstin upea rytmi ja monivivahteisuus. Toimivat lauseet tuntuivat kauniilta, vaikka niissä käsiteltiin niinkin tylsää aihetta kuin televisioiden toimintaa. Tässä muutama mielestäni erityisen kauniisti ja voimakkaasti kirjoitettu kohta:
”Siellä ne nyt ovat, kunniapaikoilla asiakkaiden olohuoneissa, kaikki hänen kevään ja kesän ja syksyn aikana myymänsä Salorat, Luxorit, Grundigit ja Asat. Yhtä aikaa ne napsahtavat päälle, samaan aikaan joka ilta, koko kisojen ajan, ja niiden kajo loistaa pientilojen ja rintamamiestalojen ja leskenasuntojen ja poikamiesboksien ikkunoista, sininen hohde lokakuun pimeässä.”
”Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin. Yksikään tavoitteista ei tunnu mahdottomalta, päinvastoin. Tuntuu väistämättömältä että jokainen niistä toteutuu. Elämä avautuu hänen edessään suurena ja tuntemattomana ja tarjoaa avokätisesti suunnattomia lupauksiaan.”
”Pelissä on niin paljon enemmän kuin yksittäinen ateria. Pelissä voi olla koko yhteinen, siihen asti eletty elämä ja sen mahdollinen jatko. Siksi aivan tavallisen illallispaikan valitseminen voi olla niin saatanallisen vaikeaa; ei sen takia, että oikeasti olisi mitään merkitystä sillä, syökö yhtenä keskiviikkoiltana Kreetalla kinkkupitsan vai kenties moussakan.”
Silläkin uhalla, että kuulostan nyt valaistuneelta hihhulilta, on myönnettävä, että minulle kävi hieman samalla tavoin. Kun Esko Vuoren perheen saaga on lopussa sellaisenaan kuin Itkonen sen tarinaan oli kirjoittanut, tartuin heti kynään. Väsäsin jossain inspiraatioaallossa mikin lopussa oleville tyhjille sivuille seuraavan kirjaideani (ei tosin ole proosaa, eikä lyriikkaa) synapsiksen, jota täydensin seuraavana päivänä. Haudon sitä vielä muutaman päivän ja aion sitten lähettää sen kustantajalle vilkaistavaksi. Peukut pystyyn!
