Hämmentävää huomata, että en ole koskaan aikaisemmin – sitten yläasteen päättymisen – kokenut tällaista tunnetta. Ei ole kiire, ei ole velvollisuuksia, ei ole odotuksia, joita pitäisi täyttää. Ei ole asioita, jotka pitäisi tehdä, paikkaa jonne olisi jo pitänyt lähteä tai ongelmia, jotka pitäisi saada ratkaistua.
Päivän ainut aikataulu on se, että aamiaistarjoilu lakkaa kello kymmeneltä. Päivän alussa joudumme päättämään, lähdetäänkö päiväksi rannalle, lojutaanko päivä bungalowin terassilla vai yritetäänkö tehdä jotain. Kuten vuokrata tuk-tuk ja ajella saaren ympäri tai mennä seitsemän euron thai-hierontaan. Edes se ei harmittanut, että sain eilen rannalla isovarpaaseeni simpukasta hitonmoisen viiltohaavan ja jouduimme kaivelemaan kuorenpalasia kynnen alta (ei tullut lekurireissua,
kiitos jättiapteekin). Varvas veressä ensimmäinen ajatukseni oli, että lukisinko seuraavana päivänä uima-altaan reunalla taskuun mahtuvaa Miki-kirjaa vai syventyisinkö sisätiloissa sähkökirjoihin.
