Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Me ujot lapset

Kersasta on viime vuoden aikana tullut selvästi esiin yksi erittäin tuttu luonteenpiirre: valikoiva ujous. Se vierastaa puolituttuja ja tuntemattomia lapsia. Kun kotimme ulko-ovesta astuu sisään joku lyhyt tyyppi, kersa kasvaa samassa sekunnissa kiinni jalkaani. Päiväkotiryhmän lasten kanssa se ei ujostele, koska näkee niitä lähes joka päivä. Mutta jos kylään tulee kaverin tai sukulaisten lapsia, kestää kaksi tuntia, ennen kuin se uskaltaa päästää pohkeestani irti ja käydä tsiigaamassa vieraat. Ennen kuin leikitään – jos leikitään – on kulunut noin kolme tuntia.

On myös hyvä joukko lapsia, joiden kanssa lapsi ei halua leikkiä ollenkaan. Näissä tilanteissa se  hengaa mieluummin yksin pöydän alla koko illan ja räplää pehmokirahvia. Suhde serkkuihin on kaikkein hankalin: ne ovat samanikäisiä, asuvat lähellä ja näemme toisiamme usein. Siis kaiken puolin kelpo play-mate seuraa. Mutta eivät kersan mielestä.

Kahden cocktail-partyssa.

Sukulaisten mielestä on vähän kummallista, että lapsi ei halua leikkiä serkkujensa kanssa. No olen vähän eri mieltä. Itse asiassa ymmärrän lasta täydellisesti. Olemme nimittäin tässä asiassa täysin samanlaisia.

Voi että minua otti lapsena pattiin, kun piti olosuhteiden pakosta leikkiä jonkun toopen kanssa vain siksi, että se sattui olemaan äidin tai isän sukulaisen lapsi. Ei minua kiinnostanut leikkiä sellaisten tyyppien kanssa, joiden mielestä kiva leikkiminen oli sitä, että heitellään hiekkaa pois hiekkalaatikosta, huudetaan kovaa tai näsäviisaasti tiedustellaan, miksi meidän kirjahyllyssä on niin vähän kirjoja. Halusin leikkiä rauhallisia leikkejä ja lämpenin uuteen tyyppiin hitaasti. Pelästyin, jos joku tuli heti repimään kädestä mukaan.

Olohuoneessa hengaavien aikuisten sisaruus- tai ystävyyssuhde ei automaattisesti tarkoita sitä, että lapset tulisivat hyvin toimeen keskenään lastenhuoneessa. Siksi yritän muistaa antaa lapselle aikaa päättää, tykkääkö se hengata jonkun uuden tyypin seurassa vai ei. Yritän rohkaista sitä olemaan oma itsensä, eli joskus myös ujo ja hiljainen.

Uteliaisuus voittaa ujouden.

Typerintä, mitä voin tehdä, on kylään saavuttua ilmoittaa kovalla äänellä, että menepä leikkimään tuonne lastenhuoneeseen Maijan / Gudmundrin / Liisan / Marian / Jónin / Joonaksen kanssa. Emmehän me aikuisetkaan toimi siten. Kun me menemme uutena ihmisjoukkoon, jossa emme tunne ketään, saatamme hengailla kulisseissa hiljaa koko alkuillan. Jotkut puheliaat menevät heti esittelemään itsensä kaikille ja tunkevat käyntikorttia kouraan. Osa tarkkailee tilannetta ensin etäältä ja tutustuu vain muutamaan, kiinnostavaksi kokemaansa uuteen ihmiseen.

Olen sitä mieltä, että kaikille pitää olla ystävällinen, mutta kaikista ei tarvitse pitää yhtä paljoa. Ujoudessa ei ole mitään hävettävää. Punastella saa. Kaikkiin sukulaisiin tai vanhoihin koulukavereihin ei ole pakko pitää yhteyttä. Eikä juhlissa ole heti pakko mennä puhumaan tuntemattomille.  Pätee niin lyhyisiin kuin pitkiinkin tyyppeihin.

39 Comments

  • Dorit

    Asian ytimessä, hyvin kirjoitettu! Mäkin pyrin antamaan lapselle vapauden päättää haluaako se leikkiä jonkun puolitutun kanssa vai ei. Olisi kamalaa pakottaa.

  • Anonyymi

    Kiitos kirjoituksesta – puit sanoiksi omia ajatuksiani niinikaan valikoivasti ujon lapsen vanhempana. Arsyttaa, kuinka oman kokemukseni mukaan etenkin brittilaisessa kulttuurissa sosiaalisuus ja sosiaaliset kyvyt sekoitetaan niin usein keskenaan. Hitaammin lampeava ja tilannetta tarkkaileva lapsi osoittaa mielestani olevansa monissa tilanteissa sosiaalisesti varsin kyvykas, onhan aikuistenkin hyvaksyttavaa 'lukea' tilannetta ennen kuin paattaa itselleen/tilanteeseen sopivan lahestymistavan.

    Reetta

    • Satu Rämö

      Kyllä, olen aivan samaa mieltä! Pieni harkinta on varsin paikallaan. Ei kaikkii ihmisiin tarvitse – eikä ehkä kannatakaan – luottaa aivan ensimmäisestä sekunnista lähtien.

  • Anonyymi

    Jes, ihan huippu teksti! Juuri näin:) vaikka itsellä onkin super sosiaalinen lapsi (keneltä lie perinyt?!) niin just viime vkolla pisti korvaan ku nähtiin äitiyslomalaisten työkavereiden kanssa, kun yksi heistä sanoi lapsestaan, että tää on vähän tällähetkellä sylissä olija. No miksei saisi olla? Ja lopulta kyllä hänkin leikki itsekseen:)

    • Satu Rämö

      No kiitos! Ihmiset ovat erilaisia; parastahan on, jos me aikuisinakin tajutaan & hyväksytään se ja näytetään omalla toiminnalla, että siinä ei ole mitään outoa, että toinen on toista hiljaisempi, puheliaampi, nopeampi jne.

  • Anu [vähänpä tiesin]

    Olin juurikin tuollainen itse lapsena, samoin nyt kolmevuotiaani. Tai no rauhallinen ja hiljainen se ei ole, mutta ujo ja hitaasti lämpiävä kyllä. Ymmärrän lasta hyvin, mutta huomaan, että ujous kohtaa edelleen paljon ymmärtämättömyyttä. Ärsyynnyn sellaisista aikuisten "Mitäs se poika taas ujostelee"- tyyppisistä kommenteista aika paljon. Antaa kaikkien kukkien kukkia ja ujojen ujostella.

  • Matkatar

    Hyvin sanottu. Ärsyttävää miten kaikkien muka pitäisi olla suuna-päänä joka paikassa ja heti tutustumassa. Minullakin on kaksi lasta (nyt jo aikuisia) ja ovat varmaan perineet molempien vanhempiensa ujousgeenit -mutta hyvin ovat pärjänneet 🙂 ja ovat aivan ihania ihmisiä <3

  • Anonyymi

    Ihana kirjoitus, joka tietysti eniten vetoaa meihin entisiin ujoihin lapsiin ja nykyisten ujojen lasten äiteihin 🙂 Mutta komppaan sua aivan täysin joka tapauksessa siinä, että jokaisen on annettava olla sellainen kuin on. Eikä mummoilla pitäisi olla siihen mitään (vastaan) sanomista. Ugh.

    • Satu Rämö

      Erilaisuuden hyväksymisestä tässäkin on loppujen lopuksi kyse. Jotkut ovat papupatoja seurasta riippumatta, eikä siinäkään ole mitään nolostelemista.

  • Anonyymi

    Mulle kyllä käy myös niin, että kun annan itselleni luvan olla ujo ja sisäänpäinvetäytynyt, niin se voi kääntyä myös mua itseäni vastaan – silloin kun vähän patistan itseäni liikkeelle, niin todennäköisemmin tutustun myös kivoihin uusiin tyyppeihin. Mutta vaikeaa on se tasapainoilu siinä välissä, ja varsinkin toisen puolesta (täällä myös hitaasti lämpiävä lapsi).

    • Satu Rämö

      Toisaalta ujous voi olla myös vahvuus. On enemmän aikaa harkita, mitä haluaa tehdä ja kenen kanssa haluaa ihan oikeasti jutella. Mutta kuten sanoit, tasapainoiluahan se vaatii. En tiedä, kumpi on vaikeampaa; ujolle patistaa itsensä seuralliseksi ja tarttumaan tilanteisiin vai tosi puheliaalle tyypille istua hetki hiljaa paikallaan ja patistaa itsensä harkitsemaan ennen toimintaa.

  • Äni

    Ah, tämä teksti mun pitäisi luetuttaa Miehellä. (Tosin se jo lähtökohtaisesti dissaa kaikkia asioita, oleellisia tai hyödyllisiäkin, jos kerron lukeneeni pointin blogista.)

    Olen itsekin ujo ja samoin on Esikoisemme, hyvin hyvin hitaasti lämpiävä. Mua se ei haittaa, ja yritän olla patistelematta häntä "reipastumaan". Hyvin muistan, kuinka se selkään tökkiminen ja ujouden vähättely lapsena ärsyttivät. Joskus uhkaan syyllistyä siihen itsekin, mutta nuo omat kokemukset pitää moiset eleet melko hyvin poissa omasta repertuaarista. Mies ei puolestaan tätä aina hoksaa, tosin viime aikoina koti-isyyden myötä ehkä kuitenkin vähän paremmin.

    Meillä lasta itseään ujous vähän häiritsee ja harmittaa. Onneksi lähipiiristä löytyy toinenkin ujo: lapsen mummon kissa, joka luikkii aina sohvan taaksen karkuun, kun kuka tahansa (tuttu tai tuntematon) astuu kynnyksen yli mummolaan. Tähän kissaan on lapsi saanut samaistua, ja paljon ollaan hoettu, ettei haittaa vaikka ujostuttaa. Mummon kissakin tulee ajallaan sohvan takaa esiin – jos haluaa, pakko ei ole. 🙂

    • Anonyymi

      Heh, jollain muullakin on siis blogiskeptinen mies… minua harmittaa kun opin niin hirveästi uusia asioita maailmasta blogeja lukemalla, mutta niiden kommentointi kotona aiheuttaa yleensä vain tuhahtelua. Mies ei voi ymmärtää että joku panee aikaansa blogien lukemiseen. (No, olkoon ymmärtämättä.)

  • Anonyymi

    Islantilaisten sukulaisten kanssa kaikenlaisen outouden voi aina selittää suomalaisilla geeneillä.

    Venni

  • pilami

    Mun lapseni eivät ole ujoja. Ennemminkin tosi rohkeita ottamaan kontaktia. Sitten onkin itse asiassa vähän kurjaa, jos ollaan jossain kylässä, jossa on yksi omanikäinen leikkikaveri ja siitä ei koko vierailuaikana saa leikkiseuraa, kun se ujostelee. Se on sen oman lapsen näkökulmasta ihan tosi tylsä juttu sekin. Ja itse asiassa äidinkin mielestä, kun oli etukäteen ajatellut, että "jes, omalle lapselle on leikkikaveriseuraa eikä se roiku kärttämässä aikuisista kirjan lukijaa tai muuta leikkiseuraa koko vierailun ajan, vaan saan juoda kahvini rauhassa". Mutta totta kai, kaikki ovat erilaisia ja saavat olla – ainakin toivon niin. Meillä lapsen puhemoodi on nimittäin ennemminkin huutamista kuin puhumista ja tiedän omasta kokemuksesta kuinka v-mäistä on, kun innostuessani joku rupeaa pyytämään, että laskisin volyymin tasoa. Hitsi, mun vinkkelistä maailma on aina näyttänyt siltä, että hiljaa puhuvia arvostetaan, mutta sitten jos on kuuluva ääni ja muutenkin puhelias, niin on ihan vapaata riistaa (hyväntahtoisille???) pilkkaajille. Mut kai se on sellasta, olit millainen tahansa niin arvostelulta et tässä maailmassa säästy.

    • Anonyymi

      Toi äänekkyys on kyllä sellanen juttu, että miten sitä oikein lähestyis… En oo pieniääninen nainen minäkään, mutta jotenkin asiaan on saanut perspektiiviä, kun suvussa on pari vielä minuakin äänekkäämpää (ihan semmosta, että ulos asti talosta kuuluu vaikka ois ikkunat kiinni), ja kyllä se vaan hermoille käy aika nopeasti, vaikka miten olisi asiasisällöstä kiinnostunut 🙁
      Pahempaa oli kyllä se, kun yhdellä näistä oikein kovaäänisistä sukulaisista oli oikein kovaääninen lapsi, jolla oli pitkälle murrosikään sellainen kimeähkö, heleä, voimakkaan läpitunkeva lapsenääni… Miten sanoa ihmiselle nätisti, että on todella kiinnostunut senhetkisestä keskustelusta, mutta korvat ei kestä enempää tämänhetkistä volyymiä?

    • pilami

      🙂 heheh, en tunnusta ihan noin paha olevani. Mutta tosiaan, mä pohdin tätä äänekkyysasiaa lapsen osalta aika paljon. Kun ihan hirmu usein sille tulee huomautettua siitä volyymin tasosta (lue=päivittäin ja monta kertaa) ja olen ajatellut, että ei sekään varmaan kivalta tunnu. Että aina vaan huomautetaan että puhuu liian lujaa. Muistan joskus lukeneeni, että lapset sopeuttavat äänenvoimakkuutensa ympäröivään äänentasoon. Ei muuten pidä paikkaansa. Vaikka itse puhuttaisiin miehen kanssa hiljaisemminkin, niin lapsi vaan huutaa. Mutta luulen kyllä, että se on osin minun aiheuttamaani, kun oma perusääni on kohtalaisen luja ja jos vaikka kimpaannun niin sitten se vola nousee ihan hetkessä.

  • Anonyymi

    Niin totta!
    Mulla on kolme lasta, kaksi sosiaalisuuspakkausta ja sitten keskimmäisenä se, joka oli etenkin pienenä tosi ujo ja varautunut lapsi. Mutta toisaalta myös se, johon mun itse oli helpoin samaistua, koska itsekin olin lapsena todella pidättyväinen.
    Joskus olin tuosta keskimmäisestä kyllä myös ihan huolissani, että miten se selviää ja pärjää kun tämä yhteiskunta on niin rakennettu, että jollet ole tietyllä tavalla sosiaalinen, on aina suurempi riski, että sut suljetaan ryhmästä ulos niissä ympäristöissä, missä on pakko toimia, koulussa tai työyhteisössä. Ja ehkä myös siksi, että itse muistan aika pitkään sen kontaktin ottamisen toisiin tapahtuneen vähän pakottamalla, aina se ujous piti ensin itse puskea takavasemmalle.
    No, nykyään olemme ihan perussosiaalinen keski-ikäinen ja perussosiaalinen yläasteikäinen eli kyllä se aikakin hieman tekee tehtävänsä.
    En kuitenkaan koskaan ole toisaalta osannut ajatella että "kaikkien kanssa pitäisi leikkiä" tai että kaikkiin pitäisi lapsenakaan suhtautua yhtä avoimesti; että kaveri kuin kaveri kelpaisi?
    Kun eivät ne kaikki kaverit ole kivoja tai edes yritä olla sellaisia, oli sitten lapsi tai aikuinen. No, joskus taas se sielunkumppanuus napsahtaa kerrasta.

    • Satu Rämö

      On varmasti tosi jännää ja mielenkiintoista huomata, miten sisarukset voivat olla keskenään erilaisia. Mulla on vaan tämä yhden lapsen kattava otos 😉

  • Anonyymi

    Ihana kirjoitus, ja ihanaa että ymmärrät lastasi noin hyvin! Itselläni meni kaksikymppiseksi asti kunnes tajusin (terapiassa), että a) olen ujo ja b) se on ihan okei ja minussa ei ole mitään pahasti vialla, niinkuin olin koko elämäni siihen asti uskonut. Reippaus ja sosiaalisuus vain tuntuvat olevan niitä ainoita hyveitä nykymaailmassa.

    • Satu Rämö

      No kiitos! Syvällinen ymmärrykseni (köh) johtuu varmaan hyvin pitkälle siitä, että muistan omasta nuoruudesta noita ujouden hetkiä ja sinänsä ihan turhia nolostuksia.

  • Anonyymi

    Mahtavaa että kannustat lasta olemaan just sellanen kuin on!
    Mua vähän nyppii myös se turhan yleinen ajatus, että kaikki lapset olis pohjimmiltaan sellasia remuavia ja äänekkäitä, kunhan vaan "saavat aikaa" tai jotenkin uskaltautuvat itseään "toteuttamaan", ja että hiljainen ja rauhallinen lapsi olis jotenkin ahdistunut tai painostettu säännöillä olemaan sellainen kuin on. Ihan niin kuin ujoa rassaa se jatkuva reippauteen ja uskaltamiseen kehottaminen, niin samalla tavalla hiljaista ja rauhallista rassaa se jatkuva kehottaminen niiden äänekkäiden ja -omasta näkökulmasta- pelkästään riehuvien lasten seuraan.
    En ole sentään terapiaan mennyt/joutunut, mutta elin kyllä monta vuotta ajatellen, että ehkä mun kotikasvatus oli kamalan tiukkaa ja rajoittavaa ja painostavaa, kun en koskaan ollut sellainen päättömänä juokseva ja riehakkaita leikkejä harrastava lapsi, millainen aika moni aikuinen tuntui odottavan mun olevan. Sitten lopulta tajusin, että enhän mä kyllä muista ikinä halunneeni mitään sellaista tehdäkään, että mitäköhän väliä sillä kotikasvatuksella siinä muka ois ollut: ei multa tarvinnut ikinä kieltää mitään vaarallisia tai kerrostaloon liian äänekkäitä leikkejä, kun en mä vaan harrastanut sellaisia.
    Omien lasten kohdalla yritän olla valppaana ja pitää mielessä, että ei kaikki lapset ole samanlaisia, ja jos saa olla ujo niin saa olla hiljainenkin, tai riehakas tai hirveän sosiaalinen. Kunhan vain oppii hyväksymään, että ne muut ei ehkä ole samanlaisia kuin itse on, ja se on ihan ok.

    • Satu Rämö

      Hih, mullehan tulee ihan "vuoden kasvattaja" -olo, kun luen näitä kommentteja. Vähänkö olette ihania kaikki kommentoijat, kiitos <3

      Musta kaiken ydin on juurikn tuossa, mitä viimeisessä lausessa sanot; erilaisuuden hyväksymisestä.

  • Riitta

    Minulla on hitaastilämpiävä lapsi, mutta hän tarvitsee kavereita siinä missä kuka hyvänsä samanikäinen. Minusta hitaastilämpiävien lasten kanssa tehdään kahta virhettä: joko tönitään selästä ja käsketään menemään reippaasti mukaan tai sitten annetaan jäädä yksin. Tällainen muksu tarvitsee aikuisen tuekseen, auttamaan jonkun yhteisen tekemisen alkuun. Siinä puuhastellessa sitten jää sulaa ja aikuinen voi vetäytyä sivummalle.

    • pilami

      Toi on varmasti niin totta. Mulla hiljattain särähti korvaan oman äitini lausahdus, että jos lapsi tykkää olla yksin niin pitäähän sen antaa olla. Mitenköhän usein lapsi oikeasti haluaa olla yksin? Uskoisin jokaisen haluavan ystäviä, mutta osa on ns. "krantumpia": jos ei löydy oman oloista, niin on sitten yksin, kun taas toiselle kelpaa vähän kuka vaan kunhan on joku kaveri jakamaan leikkejä.

    • Satu Rämö

      Sitähän voi vaikka yhdessä yrittää eka leikkiä jotain ja olla jotenkin messissä. Tai valmistaa sosiaaliseen tilanteeseen etukäteen. Mä saatan läbättää lapselle jo paria päivää etukäteen tapahtumasta, jonne ollaan menossa ja jonne on tulossa paljon lapsia. Oon huomannut, että tällaisesta valmistautumisesta on apua itse tilanteessa. Ei joudu ihan kylmiltään sinne ns. avantoon.

  • m

    Mä bondasin vuotta nuoremman serkun kanssa lukemalla Aku Ankan taskukirjoja samalla sohvalla hiljaa. joskus 8-12 vuotiaina vaihdoimme varmaan alle sata sanaa keskenämme. (en muista mitä oli ennen sitä) Sittemmin meistä molemmista on tullut sosiaalisia, sosiaalisesti aktiivia ja minua kuvaillaan ekstrovertiksi. Olimme molemmat ujoja lapsia, mutta se ehkä ei ollut kummankaan perusominaisuus.

  • Minna Uu

    Ääh. Kämmäsin hienon vastauksen äsken bittiavaruuteen. Mutta meinasin sanoa juuri tuota, että tilanteet vaihtelee myös iän ja kokemuksen mukaan. Muksuna (ja joskus edelleen) hengasin mieluiten yksin – meluavat lapset tai muut ihmiset olivat hämmentäviä, ehkä ilman sisaruksia kasvaminen vaikutti siihen. Nykyisin puhun yleensä vaikka mitä ja kelle. Toimittajana oleminen on kyllä kasvattanut sitä pokkaa. Mutta onneksi se on myös opettanut kuuntelemaan niitä vastauksia. Koitan myös pitää mielessä, millaista on olla ujo, kun mieheni istuu juhlissa hiljaa ja olen satavarma, että hänellä on tylsää, vaikka tiedän ettei se aina niin mene.

    Haastattelin hiljan Liisa Keltikangas-Järvistä esiintymiseen/ esillä olemiseen liittyen. Hän muistutti, että vielä kun suuret ikäluokat olivat lapsia, ei esillä olemista tai siihen pyrkimistä pidetty erityisen hyvänä käytöksenä. Nykyisin suitsutetaan sosiaalisuutta, mutta sosiaalisuus ja hyvät sosiaaliset taidot eivät ole sama asia. Joku voi tunkea sitä käyntikorttia joka tassuun, mutta saako ylläpidettyä vuosia kestävää asiakssuhdetta? Imagessa oli jokin aika sitten juttua tätä liipaten: http://www.image.fi/artikkelit/ylipirteiden-maa

  • Anonyymi

    Oho, nyt täytyy myöntää että olen saattanut vahingossa syyllistyä tuollaiseen lievästi epäsosiaaliseksi syyllistävään ajatteluun joidenkin lasten kohdalla – vaikka itse olin juuri se ujo lapsi joka istui juhlissa mieluummin aikuisten seurassa kuin lähti niiden huutajien ja näsäviisastelijoiden seuraan. Kiitos siis tästä muistinvirkistyksestä!

    Mutta toisaalta taas ei pidä sekoittaa ujoutta ja huonoja käytöstapoja. Jos kouluikäinen ei pyydettäessä sano vieraalle edes hiljaa "kiitos", se menee jo monissa tapauksissa ujouden sijaan ylimielisyyden piikkiin. Tai, no, siltä ainakin usein vaikuttaa. :/

    • Satu Rämö

      Olen samaa mieltä kanssasi, että hyvät käytöstavat pitää silti olla. Kiittämisen ja tervehtimisen voi tehdä rauhallisestkin. Hyvin usein oma pätkä ei uskalla sanoa kiitos kovin kovalla äänellä, mutta se sanoo sen sitten hiljaa, ja se riittää 🙂

  • Maarit

    Osuin sattumalta blogiisi, kun etsiskelin tietoa ujoista / tarkkailevista lapsista. Oma kolmevuotiaani aloitti tänään päiväkerhon.. Kyseessä on juurikin erittäin tarkkaileva tyttönen ja oli jotenkin ihana kuulla, miten ihanasti kirjoitit näistä monesti niin negatiivisen sävyn saavista luonteenpiirteistä. Tunnustan, että olen itse yleensä se joukon puheliain ja vähän jännitti, kun huomasin tytön olevan lähes täysin vastakohtani. Näiden kolmen vuoden kuluessa olen kyllä oppinut aivan valtavasti uutta ja arvostan ja rakastan ihan jokaista tyttäreni luonteenpiirrettä. Usein huomaan, että ympäristö ei arvosta ja ai että, silloin ottaa päähän. Kiitos joka tapauksessa mainiosta tekstistä. On taas helpompaa pitää tytön puolia 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *