Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Onnellinen perhe

Olohuoneemme sohvalla käytiin viime aamuyönä keskustelu aiheesta olenko
täysin anaali vanhempi
. Keskustelun aloitin minä.
En käy
muskareissa, hiekkalaatikolla tai äiti-lapsi-jumpassa. Vanhemmuuden
vertaistukeni löytyy netistä lapsen nukahdettua. Kiinnostavaa – ja samaan aikaan lohdullista – huomata, että samoja ajatusia poukotellaan muuallakin. Lähiömutsi kirjoitti osuvasti syyllisyydestä muutama viikko sitten. Kirsi ”Äitijohtaja” Piha
avautui tällä viikolla samoista teemoista blogissaan. Vanhempien hyvyydestä ja huonommuudesta on
puhuttu ainakin siitä asti, kun tulin raskaaksi. (Ajasta ennen sitä en tiedä,
koska silloin tiesin vanhemmuudesta yhtä paljon kuin Englannin liigasta: olen kuullut puhuttavan, mutta aihe ei kiinnostanut.)
Aamuyöllinen
analyysimme alkoi siitä, kun olimme palanneet (taas) kaksin myöhäisillan
leffasta. Lapsi oli (taas) anopilla yötä.
Kun tulimme kotiin, kompastuin eteisessä lapsen leikkimopoon. Keräillessäni
itseäni pohdin hiljaa mielessäni, että anopille ei kävisi koskaan näin.
Se ei koskaan tulisi kotiin kahdelta aamuyöllä 
kontaten tuulikaapissa.

Ydinperheeni jäsenet? I dunno. Muumit?
Tämän faktan tunnustaminen tuntuu vähän ilkeältä, mutta sanon sen silti: lapsemme viettää
päiväkodin ulkopuolisesta ajasta noin viidenneksen mummollaan. Anopilla oli aikoinaan kolme lasta vuoden välein (ja
huhhuijaa – kaikki kestovaipoissa). Se hoiti omat lapset, ja nyt se kasvattaa myös lastensa
lapset.
Lapsi on oppinut
mummolassa käyttämään vesivärejä, muistamaan syntymäpäivämääränsä, laulamaan lastenlauluja,
sanomaan vanhempiensa etu- ja sukunimet ja rakentamaan legoista autotallin.
Kotona aika kuluu muumien, myyrän ja äidin alusvaatelaatikon seurassa.
Iski  lievä synkkämielisyys. Olenko laiminlyönyt kasvatuksen? Olenko ulkoistanut äidin työnkuvan anopille? Luikertelenko irti
vastuusta? Pitäisikö jonkun ottaa minut huostaan?
Onneksi
kodissamme on näissä asioissa yksi aikuisen ihmisen järjen ääni – mieheni ääni. Hän muistutti,
että kersa on syntynyt juuri meidän
perheeseen. Ei lapsi analysoi iltaisin nukkumaan mennessään, että tämä on jo
toinen lauantai-ilta saman kuukauden sisällä amman luona, tai että miksi amma osaa opettaa hämähäkkilauluja mutta mutsi laula mitään.
Anoppi kuuluu meillä
yhtä lailla ydinperheeseemme kuin minäkin tai mun mies. Sen sijaan, että stressaan siitä,
teenkö itse tarpeeksi ja oikein, mun pitäisi pystyä olemaan tyytyväinen ja kiitollinen siitä,
että perheyksikössämme on aina joku, joka tekee tarpeeksi ja oikein. Olen henkeen ja vereen liberaali, mutta minun tekee silti vaikeaa omaa pesää penkoessani tajuta se, että hyvä perhe ei yksiselitteisesti tarkoita komboa,
jossa on jälkikasvun lisäksi äiti ja isä ja piste. Maailman kiltein anoppi ei ole usein työllistettävä lapsenhoitaja, vaan perheenjäsenen. Yritän palauttaa tämän ajatuksen mieleeni, kun
seuraavan kerran alan pohtia syvällisiä löytäessäni naamani kenkähyllystä.

27 Comments

  • Anonyymi

    Viime yönä kun uni ei tullut, mietin Mummua ja Vaaria. Kaikkia niitä kesiä, joita vietin heidän kanssaan mökillä, kaikkia kaupunkireissuja, melkein jokapäiväisiä vierailuja; mustavalkoisia leffoja, lumenluontia, nurmikonajamista, kiisseliä, saunaa ja muistipelejä. Isovanhempani asuivat saman kadun päässä ja viihdyin heillä todella hyvin. Niin hyvin, että muutin heille ollessani 17.

    Elä huolehdi, jos anoppi haluaa hoitaa ja lapsi viihtyy, tarjoat vain mahtavat puitteet isovanhemmuudelle ja lapsellesi. Mä suren sitä, ettei mulla ole mahdollisuutta samaan.

    Kivinen

    • Satu Rämö

      Ihania muistoja! Meilläkin isovanhemmat asuivat aika lähellä – samassa kylässä – ja lapsena vietimme siellä paljon aikaa. Se oli ihanaa.

      Meillä on tosi etuoikeutettu tilanne, kun anoppi on jo eläkkeellä ja haluaa lapsenlapsia hoitoon vaikka joka päivä, ja lapsetkin viihtyvät siellä. Jos anoppia ei olisi, oma elämä (työnteon mahdollisuuksista lähtien) olisi monella tapaa kovin erilaista.

  • Petra

    Mina vietin lapsuudessani varmaan puolet mammani kanssa ja olen sita mielta etta oma lapsuus oli taysi 10, ei mitaan huonoja fiiliksia etta vanhemmat olisivat laiminlyöneet, ei ole tullut itseasiassa mieleenkaan. Asun maassa missa yhteisökulttuuri jyllaa ja taallahan suku kasvattaa lapsen eika yksin aiti, no mina en siihen pysty koska olen jayha suomalainen enka kestaisi anoppia nurkissani tai juuri ketaan muutakaan mutta naista lapsistahan kasvaa yltiösosiaalisia ja vahvalla itsetunnolla varustettuja kun niita on paaponut koko suku vuorotellen. Etta mun mielesta sun lapsella on upea mahdollisuus kun se saa nauttia arjestaan noin monen laheisen kanssa.

  • Anonyymi

    Älä huoli! Myös minä olen erittäin onnellinen isovanhempieni kanssa vietetystä ajasta. Se toi lapsuuteeni vain ja ainoastaan plussaa! Suhteeni omiin vanhempiinikin on erittäin läheinen, joten vaikka majailin mummolassa usein ei se millään tavalla huonontanut välejäni vanhempiini.
    En ainakaan itse kokenut esimerkiksi yökyläreissuja mummolassa lapsenhoidoksi, kun vanhemmilla on muuta menoa, vaan nehän olivat nimenomaan mahtavia hemmotteluviikonloppuja piristämässä arkea! Mummon kanssa on syntynyt monia perinteitä, joita yhä arvostan. Edelleen vietämme saunailtoja ja testailemme mummon ehtymättömiä kosmetiikkavarastoja…

    Ja kuten sanoitkin, ainakin meillä nämä isovanhemmat kuuluvat ydinperheeseen. Onneksi yhä edelleen ja toivottavasti vielä pitkään 🙂

    • Satu Rämö

      Toivon samaa 🙂 Tietty olisi ihan loistavaa jos mun oma mutsi voisi osallistua enemmän. Mutta tämä toisessa maassa asuminen rajoittaa sitä, mikä on tietysti surullinen juttu varsinkin mun oman mutsin kannalta.

  • Tarkastaja

    Kysyisin, onko Englannin liiga (virallisemmin Valioliiga) alkanut kiinnostaa vanhemmuuden myötä? Jos on niin näen tämän merkittävänä tieteellisenä läpimurtona.

    • Satu Rämö

      Ikäväkseni joudun raportoimaan, että tieteellistä läpimurtoa ei ole tässä suhteessa tapahtunut. Kiinnostus Maitoliigaa kohtaan on edelleen äärimmäisen minimaalista. (Joku puhui viime viikonlopun sukujuhlissa arsenaalista. Mä en ole ihan varma, puhuiko se luurinsa kapasiteetista vai jostain pallojuhlasta.)

  • Kahdessa kulttuurissa

    Mä olin 7kk, kun äiti meni töihin ja menin hoitoon isoäitini luokse (isän isä, äidin anoppi siis). Hoidossa olin siellä aina siihen saakka, kunnes täytin kolme ja pikkuveli syntyi ja äiti jäi kotiin. Siitä eteenpäinkin vietin usein viikonloppuja yötä isovanhempieni luona ja reissasin heidän kanssaan. Joten älä huoli.

    Itse olen huolissani eräästä lähipiiristä olevasta perheestä (isä, äiti ja lapsi), jotka siirtävät itsensä joka ikiseksi viikonlopuksi jomman kumman vanhempien luokse hoitoon. Siis tämä kolmihenkinen perhe viettää viikonloput pe illasta su iltaan vanhempiensa luona täysihoidossa. Ruoka tulee valmiina pöytään, toisessa paikassa pestään kuulemma pyykitkin, isovanhemmat huolehtivat ipanasta ja vanhemmat saavat kuulemma vain lojua ja olla. Molemmat reilusti yli kolmekymppisiä, käyvät töissä, molempien vanhemmat likempänä 70-vuotta. Olen tyrmistynyt.

    En voisi ikinä kuvitella majoittuvani joka ikiseksi viikonlopuksi vanhempieni tai mieheni vanhempien sohvalle ja ulkoistaa kaiken. No eipä se kyllä onnistuisikaan, uskoisin, että parin kerran jälkeen sekä omat vanhempani että appivanhempani sanoisivat pari painavaa sanaa 😀

  • Rokkimamma

    Mulla on itsellä ollut valitettavasti tilanne, että en ole omia isoovanhempianin juurikaan tuntenut. Isän puolen isovanhemmat ja Äidin isä ovat kuolleet jo ennen syntymääni ja mummo oli jo todella huonossa kunnossa kun olin lapsi.

    Omat lapseni ovat olleet paljon hoidossa minun vanhemmillani ja käyvät vieläkin tapaamassa mielellään äitiäni (isäni kuoli muutama vuosi sitten 90v ikäisenä). Itsekin kävin paljon "päiväkylässä" vanhemmillani, silloin kun olin lasten kanssa kotona. Olen yrittänyt pitää huolen siitä, että omilla lapsilla olisi läheinen suhde vanhempiini. Itse en ole koskaan ajatellut, että vaivaisin liikaa vanhempiani tai että heidän seuransa olisi vahingoksi lapsille tai että olisin huono äiti tämän takia… onhan kautta aikojen sukupolvet asuneet yhdessä ja isovanhemmat ovat hoitaneet lapsenlapsiaan.

    Tosin lapsettomilta sisaruksiltani joskus takavuosina kuulin, että "väsytän" liikaa vanhempiani, kun tytöt olivat siellä silloin tällöin hoidossa. Kysyttyäni asiaa suoraan vanhemmiltani he kielsivät että näin olisi. Tyttöjen seura tuntui olevan silloin ja tuntuu yhä olevan heille ilon asia.

    Ja vielä tuosta vanhemmusasiasta… mielestäni et ole ulkoistanut vanhemmuutta ja näistä mummula-ajoista on turha kantaa huonoa omaatuntoa. =)
    Tässäkin asiassa kukin tyylillään.

    • Satu Rämö

      Kun kerroimme anopille, että lähdemme loppuvuodesta vähän pidemmälle matkalle, hän ensimmäisenä kysyi, että kai lapsi tulee siksi aikaa hänen luokse hoitoon.

      Eh. Kolmeksi kuukaudeksi. Jotain rajaa sentään. 🙂

  • Jennijee

    Mä vietin lukemattomia viikonloppuja mummolassa ala-asteiässä. Huristelin ihan itse tunnin matkan linja-autolla mummolaan ja se oli ihan mahtavaa!

    Meidän asumismuoto on old schoolia, anoppi asuu saman talon yläkerrassa. Vanhempi lapsi viettää siellä vähintään tunnin päivässä aikaa, ja siellä maalataan vesiväreillä ja soitetaan nokkahuilua. En minäkään lapsiani muskarissa käytä, ja miksi käyttäisinkään, kun omassa talossa on taidekasvatusyksikkö yläkerrassa! 😀

  • Tyyne

    Minä olen 30-vuotias kolmen sukupolven samassa talossa asunut "nuori". Minulla oli aivan ihana lapsuus. Minulla oli isoäiti ja isoisä kokoajan saatavilla (välissä ovi meidän puolelle). Isovanhemmat olivat isän puolelta. Asuimme maalla ja vanhempani huolehtivat tilasta ja lapsista huolehtivat isovanhemmat (päivällä).
    Kaikki meni niinkuin piti. Lapset ottavat tilan haltuun kun vanhempien voimat ehtyy ja vanhemmat huolehtivat nuorista. Minulle isän puolen isovanhemmat ovat (tai osakseen ovat, koska isoisä on kuollut) ERITYISIÄ, mutta äidin puolen isovanhemmat jäivät etäisiksi (heitä ei kiinnostanut me kun olivat elossa).

    Isovanhempien ja vanhempien suhde syntyy siitä miten kaikki haluaa. Kyllä isovanhempi osaa osittaa, jos haluaa/ei halua jotain. Kaikki riippuu henkilöide välisistä "kemioista", miten sujuu.:)

    • Satu Rämö

      Voi hitsi, tuommoisia lapsuus tai edes lapsuuden kesät maaseudulla -kokemuksia alkaa olla vähemmän ja vähemmän. Se on tosi harmi (vaikka olenkin itse vannoutunut kaupunkiasuja). Islannissa mun miehen sukupolvi oli viimeinen, joka vietti kaikki kesät maalla. Lähestulkoon kaikki kaupungissa asuvat lapset muuttivat toukokuusta elokuuhun sukulaisten maatiloille osallistumaan maatilan töihin ja tapaamaan suvun muita lapsia. Maatilojen määrän vähentyessä ja maatilojen koneellistuessa näitä kesäpaikkoja on jatkuvasti vähemmän. Se on iso harmi…

    • Helmi

      Noh, itse kaupunkilaistaustaisena maatilan emäntänä en kyllä haluaisi sukulaisten lapsia nurkkiin pyörimään koko kesäksi. Tuskin itsekään haluaisit hoitaa koko kesää sukusi lapsia? ;o) Sama asiahan on kyseessä, vaikka lapset ns. osallistuisivatkin töihin. Enemmän siinä olisi kuitenkin vahtimista kuin apua. Ajatuksena kuulostaa toki kauniilta, mutta ei nykyajan maatilojen työvoimalla vahdita suvun jälkikasvua. Jonkunhan ne työtkin täytyy tehdä. Voisin kuvitella, että ennen wanhaankaan ei ole aina suopeasti katsottu kylään täysihoitoon tulevia sukulaisia… Toki aina perheistä ja tapauksista riippuen. Tai ehkä epäilykseni johtuvat vain siitä, että olen syntyjäni kaupunkilainen, enkä kovinkaan lapsirakas. Omiakaan ei vielä ole.

    • Satu Rämö

      No mä taas en suostuisi asumaan maalla ja olemaan töissä maatilalla. Been there done that elämäni ekat 16 vuotta, totesin, että kiitti mulle riitti tämä 🙂

      Islannissa oli ideana lähettää maatiloille sen ikäiset skidit jotka pystyivät jo tekemään töitä. Se oli siis kesätyöpaikka, ei lastenhoitopaikka. Nuoret menivät siivoamaan talleja, remontoimaan navetan kattoa ja auttelemaan peltotöissä. Alle 12-vuotiaat yleensä olivat vain viikon tai pari kylässä tai tulivat omien vanhempiensa kanssa.

    • Tyyne

      Meilläkin tämä oli (valitettavasti) viimeinen sukupolvi yhdessä asumista. Isovanhemmat olivat tärkeitä, mutta vanhemmat myös. Nyt kolmekymppisenä arvostan läheistä suhdetta isovanhempiin, mutta he eivät olleet KOSKAAN minun vanhempani. Vielä nytkin tiedän kuka oli se päähuolenpitäjä=vanhempani. Isovanhemmat muistoissani kuitenkin tekivät (=leikkivät) enemmin meidän kanssa kun vanhempani. <3

      Nyt minä itse asun 300 km päässä KUMMISTAKIN lasteni (poika 5 v ja tyttö 2 v) isovanhemista. Elämä on aika tyhjää välillä…:(

  • EmmyAurora

    Mä olen niin (rehellisesti) kateellinen tuosta teidän laajennetusta ydinperheestä. Mahtavuutta! Turha siitä syyllisyyttä on tuntea, jos kaikki nauttii järjestelyistä.

    • Satu Rämö

      Joo tää on kyllä loppupeleissä ihan ässä järjestely (silloin kun onnistuu olemaan tuntematta syyllisyyttä ü); välillä tuntuu oikein keljulta hehkuttaa tosta anopista, kun samaan aikaan omassakin kaveripiirissä on hankaluuksia löytää lapsenvahtia edes yhdeksi illaksi kerran kuussa…

  • Elli

    Mun mummo asui meillä kotona siihen asti, kunnes joutui palvelutaloon. Mä olin kyllä päiväkodissa, mutta mummo hoiti mua kyllä muuten ihan todella paljon ja mielelläni ja päin vastoin, kun mummolla oli kotona-asumisen loppuaikoina huonompia päiviä, mä pidin sille seuraa ja palvelutalossakin vierailin vähintään kerran viikossa. Ideaali tilanne siis meille molemmille sekä toki mun vanhemmille: kaikki hyötyivät ja olivat tyytyväisiä…

  • Anonyymi

    Tuli mieleen tuota juttua lukiessa, että oletko aivan varma, että anoppisi haluaa hoitaa lastasti näin paljon vai eikö vain kehtaa/uskalla sanoa, että tänään ei sovi tai tänään en jaksa.
    Itse olen siinä tilanteessa, että asumme mieheni vanhassa kotitalossa. Miehen sisarukset ovat katsoneet oikeudekseen jättää lapsensa meidän hoidettaviksi kesät, joulut, pääsiäiset eli aina silloin kun on muutamakin päivää lomaa. Me molemmat olemme työssäkäyviä ihmisiä ja kaipaisimme itsekkin lomalta sitä lomailua rauhassa omien nykyään jo teini-ikäisten lastemme kanssa. Mutta lomat täyttyy ruuanlaitosta, tiskauksesta, jälkien siivomisesta. Eikä se parin "ylimääräisen" lomailijan ruokkiminenkaan aivan ilmaista ole. Tätä nyt on jatkunut vuosikaudet ja kun joskus ei olla niin avosylin otettu vieraita vastaa, on saanut haukut ja hankalan ihmisen maineen.

    • Satu Rämö

      Arvaa vaan, olenko miettinyt tätä samaa asiaa. Paljon. Mutta kun se anoppi on juuri sellainen; se ei mitään muuta haluaisikaan kuulemma tehdä, kuin hoitaa lapsenlapsia. Se oikeasti soittaa ja pyytää lasta hoitoon, jos meitä ei ole viikkoon näkynyt. Kyllä hän kuitenkin aina sanoo, jos ei jostain syystä sovi. Niinkin käy välillä; saattaa olla lupautunut hoitamaan jonkun muun lapsia tai ehkäpä hän on varannut ajan kampaamoon.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *